Mikael Nederström
Tietoa: Kuunteluarvioiden sanasto
Harrastuksessaan pitkälle ehtineen hifiharrastajan erottaa usein värikkäiden kuuntelutermien käytöstä. Elävä kielenkäyttö saattaa tuntua skeptisestä kuuntelijasta hämmentävältä. Useimmille termeille on kuitenkin olemassa selvä perustelu ja määritelmä.
Kieli on sikäli mielenkiintoinen tiedonsiirron väline, että se on kaikille saman kielen puhujille yhteinen, mutta silti jokaisella kielenkäyttäjällä on jossain määrin oma, yksilöllinen tapansa käyttää sitä. Mitä syvemmälle sukelletaan erilaisten aistien maailmaan, sitä vaikeampi ihmisen on kuvailla sanallisesti kokemuksiaan ja vaikutelmiaan.
Filosofi Ludvig Wittgensteinin kuuluisan argumentin mukaan meillä ei ole mitään keinoa tietää, havaitsemmeko edes perusvärejä keskenämme samalla tavalla. Jos sinä näet sen värin vihreänä, jota minä kutsun punaiseksi, meillä ei ole mitään keinoa vertailla kokemuksiamme.
Voihan nimittäin olla, että sinä näet vihreää esimerkiksi liikennevalojen ylimpänä valona, mutta olet vain tottunut kutsumaan sitä ”punaiseksi”. Minä taas näen liikennevalojen ylimpänä aivan erilaisen värin, mutta olen myös oppinut kutsumaan sitä ”punaiseksi”. Voimme siis toisistamme tietämättä puhua täysin erilaisista aistimuksista samalla nimellä, eikä meillä ole mitään keinoa tietää, onko näin!
Oli Wittgenstein oikeassa tai ei, niin usein aistimusten todellinen merkitys syntyy vasta erilaisten vertauskuvien ja analogioiden kautta. Esimerkiksi sointitasapaino voi olla lämmin tai viileä, diskantti voi olla pehmeä tai karhea.
Havaintojen kielellistäminen onkin kaiken aistitutkimuksen kohdalla todellinen haaste, koska omia havaintoja ei voi suoraan vertailla muiden ihmisten aistinsisältöihin – maailman ja kielen välillä ei ole suoraa suhdetta. Varsinkin hifikuuntelussa tämä on ongelma, sillä mittaukset eivät useinkaan anna täydellistä tietoa eri laitteiden soinnista.
Tällaisessa tilanteessa ainoaksi vaihtoehdoksi jää kuunnella laitetta ja luottaa aisteihinsa. Ja käyttää mahdollisimman havainnollista vertauskuvaa siellä, missä valmista ja yhteisesti sovittua termiä ei ole saatavilla.
Useimmissa sellaisissa kuuntelutilanteissa, joissa puhutaan hyvin pienistä eroista, ei valmiita sanoja ole olemassa. Edes silloin, kun tukena on mittauksia, ei voi koskaan olla varma, että kaksi kuuntelijaa kuulee taajuusvasteen mutkan samalla tavalla.
Mistä kielioppi kuunteluun?
Täydellisen kattavaa opasta kuunteluhavaintojen sanoiksi pukemiseen ei ole olemassa. Harjaantuneillakin kuuntelijoilla on yksilöllisiä eroja siinä, miten he kuulevat erilaisia asioita ja miten he kuvailevat näitä havaintoja. Oikotietä onneen ei ole olemassa – hifisanastoon ei pääse sisään kuin omalla kokemuksella ja kovalla työllä. Vuosien harrastamisen jälkeen voi saavuttaa jonkinlaisen likiarvon siitä, kuinka kuultua voi ymmärrettävästi kielellistää tai muiden arvioita ymmärtää.
Parhaiten harrastajien ja hifitoimittajien käyttämästä sanastosta pääsee jyvälle, kun lukee huolella arvioita ja vaihtaa mahdollisimman paljon mielipiteitä ja kokemuksia muiden harrastajien kanssa. Samojen laitteiden kuunteleminen yhdessä tuttujen levyjen kanssa alkaa pikku hiljaa avata mystisenäkin pidettyjen termien maailmaa.
Jossain vaiheessa saattaa kuin vahingossa huomata, että kuulee jonkin laitteen ominaissoundin samanlaisena kuin joku toinen kuuntelija. Tämän jälkeen on erittäin helppo löytää yhteinen kieli myös muiden laitteiden kuvaamiseen, vaikka soundimieltymykset olisivatkin erilaisia.
Toki aina voi olla lähtemättä koko kielipeliin. Helpointa on tyytyä naureskelemaan sivusta koko terminologialle, aivan kuten maallikot hekottelevat viininmaistajien ”notkeille”, ”pyöreille” tai muulla tavoin fysikaalisesta maailmasta aistimaailmaan lainatuille termeille. Tällainen asenne estää kuitenkin tehokkaasti kaiken uuden oppimisen.
Toimittajan vastuu
Kokeneenkin harrastajan kannattaa kuunnella jatkuvasti erilaisia laitteistoja ja yrittää samalla analysoida kuulemaansa. Pikku hiljaa alkaa huomata, mitä asioita kannattaa kuunnella ja miten niitä voi kielellisesti kuvata. Parhaassa tapauksessa kokemuksensa oppii paremmin jakamaan muiden kanssa, kun kyky kuvailla kuulohavaintoja muuttuu analyyttisemmaksi ja johdonmukaisemmaksi.
Johdonmukaisuus on tärkeää varsinkin hifitoimittajan sanavarastossa. Jos kaiutinarvostelijan sanastossa tietynlainen diskantin korostuma on yhtenä päivänä ”metallinen” ja toisena päivänä ”kireä”, ei ulkopuolisen ole toivoa päästä jyvälle siitä, mitä arvostelussa ajetaan takaa. Eikä varsinkaan päättää, kumpi virhe on ikävämpi kuunneltava.
Sanaston muotoutumiseen vaikuttaa sekin, mitä laitetta milloinkin kuunnellaan. Esimerkiksi kaiuttimen sointitasapainon virheitä saatetaan kuvailla hyvin eri tavoin kuin CD-soittimen äänellisiä ongelmia. Toisaalta taas äänikuvan suhteen määreet voivat olla hyvinkin samantyylisiä.
Hifimaailman sanaston selitykset ovat läpileikkaus vuosien varrella useammassa eri testissä esiintyneistä termeistä. Siten ne sopivat kuvaamaan oikeastaan minkä tahansa hifilaitteiston osan ääntä.
Äänentoiston monet osa-alueet
Sointitasapainoa, äänikuvaa, dynamiikkaa, erottelukykyä ja musikaalisuutta varten on olemassa oma terminologiansa. Tällä tavoin johonkin laitteeseen liittyvä kokonainen kuunteluelämys voidaan jakaa esimerkiksi viiteen erilaiseen osaan.
Monille näistä ominaisuuksista on olemassa myös mitattava vastine, vaikka eroja ei vielä kaikkien laitteiden tasolla osattaisikaan kokonaan mitata. Osa termeistä on lähes triviaaleja, kuten ”basson kumina”, johon liittyy aina tietynlainen yläbassojen korostuma. Jotkut sanat on puolestaan helpompi leimata huuhaaksi, koska mitattavaa tai muuten yksiselitteistä vastinetta ei vielä ole löytynyt.
Seuraavassa esitelty jako viiteen on tietysti mielivaltainen. Se on kuitenkin hyvä kompromissi ainakin suomalaisessa lehdistössä käytetyn terminologian suhteen. Myös useimmat ulkomaiset audioalan lehdet nojaavat näihin komponentteihin, vaikka jakaisivatkin asiat hiukan eri tavoin.
Sointitasapaino ja taajuus
Äänentoistossa taajuusvaste on aina olennainen ja usein helpoimmin mitattava tekijä. Subjektiivisella tasolla ominaisuutta tätä kutsutaan usein sointitasapainoksi. Se kuvaa sitä, kuinka tasaisesti koko äänitaajuusalue kuuntelussa toistuu. Siksi sointitasapainon kuvaaminen hajoaa kaikkein luontevimmin äänen eri osa-alueisiin.
Matalimmille, keskimmäisille sekä ylimmille taajuuksille on kaikille omat terminsä, ja yhdessä näiden keskinäisiä suhteita nimitetään sointitasapainoksi. Näiden värittymien kuvaamiseen on kehittynyt kokonaan oma, monipuolinen sanastonsa riippuen siitä, mihin kohtaan äänialueella värittymä sijoittuu ja millainen se on suuruudeltaan. Silloin kun sointitasapaino on tasainen, niin ääni on neutraali.
Kaiuttimien kohdalla sointitasapainossa on lähes aina selvästi kuultavia poikkeamia. Viimeistään kaiuttimen säteilykuvio yhdessä huoneen kaiuntakentän kanssa sotkee neutraalin toiston. Aina nämä poikkeamat eivät ole ikäviä luonteeltaan, jos ne eivät ole äkillisiä korostumia, mutta joka tapauksessa ne kuullaan yleensä ensimmäisenä. Siksi suurin osa termeistä liittyy juuri sointitasapainoon.
Äänikuva ja vaikeammat käsitteet
Äänikuva on se äänen osa-alue, joka kuvaa soittimien sijoittumista kaiuttimien väliseen kolmiulotteiseen tilaan. Erilaiset muutokset äänikuvassa saattavat vääristää kuunteluelämystä siten, ettei kuulija kykene kuulemaan yksittäisten instrumenttien sijaintia äänikentässä. Soittimien paikka saattaa olla epämääräinen, ja pahimmillaan ne saattavat vaellella kaiuttimien välissä.
Hyvin äänitetyillä levyillä äänikuvaan saattaa liittyä voimakas läsnäolon tunne, jolloin tuntuu siltä kuin levyn soittajat olisivat kuulijan kanssa samassa huoneessa. Tällainen elämys vaatii usein myös kuunteluhuoneelta hyvää akustiikkaa, jotta tallenteen akustiikka toistuisi äänitteelle uskollisesti.
Äänen dynamiikalla tarkoitetaan sitä, että äänitteeseen tallennetut voimakkuuden vaihtelut toistuvat yhtä suurina kuin ne ovat miksausvaiheessa tarkoitettukin toistuviksi. Mitä suurempi on suhde hiljaisimpien ja voimakkaimpien äänten välillä, sitä luonnollisempi on myös dynamiikka. Kysymys on siis eräänlaisesta äänellisestä kontrastista.
Toisinaan dynamiikalla tarkoitetaan myös iskuäänien eli transienttien mahdollisimman puhdasta, nopeaa ja luonnollista toistumista, mikä on osittain mutta ei kokonaan sama asia.
On hyvä muistaa, että dynamiikkaa ei koskaan voi olla liikaa, sillä kuunneltava laite voi ainoastaan supistaa äänitteen omaa dynamiikkaa. Joskus liiallinen dynamiikka sekoitetaan siihen että tietyt, esimerkiksi rumpujen iskuäänille ominaiset äänialueet korostuvat. Tällöin ei kyse ole kuitenkaan liiallisesta dynamiikasta, vaan erään äänialueen värittymisestä.
Erottelukyky kuuluu esimerkiksi siinä, miten erilaiset pienet äänet kuuluvat ja erottuvat toisistaan. Hyvin erotteleva laite saattaa kaivaa äänitteestä esiin esimerkiksi erilaisia häiriöääniä, kohinaa tai rapinoita. Se voi myös paljastaa äänitteestä kaikki miksaajan sinne piilottamat nyanssit ja yksityiskohdat. Erottelukykyyn pätee sama kuin dynamiikkaan: mikään laite ei voi sitä jälkeenpäin äänitteeseen lisätä, vaan ainoastaan vähentää alkuperäiseen verrattuna.
Vaikeasti mitattava äänen yhtenäisyys, eheys, orgaanisuus tai musikaalisuus muodostaa monien kuuntelijoiden sanastossa kokonaan oman maailmansa. Tällä – muita termejä ehkä hiukan hämärämmällä käsitteellä – tarkoitetaan yleensä laitteen kykyä toistaa musiikkia niin, että mikään ääneen osa-alue ei kiinnitä huomiota tai hyppää esiin, vaan kuulijan huomio kiinnittyy pelkästään musiikkiin ja itse teokseen.
Musikaalisuus on kaikista osa-alueista hankalimmin objektiivisesti todennettavissa, koska sille ei löydy suoraa analogiaa mistään mittauksesta. Luultavasti sen kokemiseen liittyy myös monenlaisia subjektiivisia ja emotionaalisia tiloja. Siksi siihen liittyvä keskustelukin on altista väärinymmärryksille.
Nämä ongelmat eivät kuitenkaan tee musikaalisuudesta vähemmän todellista ominaisuutta. Yllättävän usein Hifimaailmankin arvioissa eri kuuntelijat kehuvat, toisistaan tietämättä, musikaaliseksi samoja laitteita.
Kuulijasta kiinni
Usein eri kuulijat antavat erilaisen merkityksen äänen osa-alueille. Toiset kuuntelijat esimerkiksi haluavat äänikuvan olevan moitteettomassa kunnossa ja saattavat mieluummin tinkiä sointitasapainosta. Jollekin voi taas dynamiikan toistuminen ja erottelu olla kaikki kaikessa. Joku taas saattaa arvottaa musikaalisuutta yli kaikkien muiden määreiden. Usein nämä yksilölliset mieltymykset heijastuvat myös suoraan kuuntelijan käyttämään kuuntelusanastoon.
Oheista sanastoa lukiessa kannattaa erityisesti muistaa muutama seikka. Sointitasapainon osa-alueet voidaan edelleen jakaa aina vain pienempiin osa-alueisiin, kuten ylempiin ja alempiin bassotaajuuksiin, keskimmäiseen ja ylempään keskialueeseen jne. On kuitenkin hyvin yksilöllistä, miten nämä alueet jaotellaan. Siinä missä toinen puhuu alemmasta diskantista, toinen saattaa puhua ylemmästä keskialueesta. Rajat eri äänialueiden välillä ovat siis hyvin häilyviä.
Sanat ja synonyymit
Sanastossa kannattaa huomata se, että usein samaa ilmaisua käytetään kuvaamaan eri asioita. Joskus bassoissa kuultu löysyys saattaa liittyä alimpien bassotaajuuksien korostumiseen, toisinaan se taas viittaa bassoalueen dynamiikan riittämättömyyteen. Toisaalta taas termillä ”tukkoinen” voidaan tarkoittaa joko keskialueen vaimentumaa tai erottelukyvyn puutetta.
Myös synonyymien käyttäminen kuunteluarvioissa tekstin elävöittämiseksi on yleistä. Tällöin kuuntelija saattaa kuvata samaa asiaa useammalla eri sanalla. Erilaisia ilmaisuja samasta ilmiöstä käytetään myös silloin, kun pyritään havainnollistamaan virheen suuruusluokkaa. Esimerkiksi tumma diskantti on selvästi vaimentunut, mattapintainen vähemmän vaimea.
Termit ovat sanastossa aakkosjärjestyksessä, joten positiivisia ja negatiivisia ilmauksia ei ole mitenkään erityisesti eroteltu. Useimmiten niiden kielteinen tai myönteinen sävy selviää selityksestä, mutta viimeistään erilaisia kuunteluarvioita lukiessa huomaa, mikä ilmaisu viittaa hyvään ja mikä huonoon ominaisuuteen. Siinä mielessä oheinen kuuntelusanasto voi toimia vain viitteellisenä apuna testejä lukiessa. Omia kuuntelukokeiluja ja kokemusta ei korvaa mikään.
Kuuntelutermit
(Suluissa äänen osa-alue, johon termi liittyy sekä termin merkitys)
Analyyttinen (Erottelu; erotteleva ja tarkka)
Dynaaminen (Dynamiikka; voimakkuudenvaihtelut toistuvat oikein)
Eheä (Sointitasapaino tai musikaalisuus; yhtenäinen ja kokonaisvaltainen)
Honottava (Sointitasapaino; alemman keskialueen korostuma)
Ilmava, avara (Äänikuva; eri instrumenttien välillä riittävästi tilaa ja ilmaa)
Iskevä (Dynamiikka; iskuäänet toistuvat avoimesti ja moitteettomasti)
Jäsentynyt (Äänikuva; eri instrumenttien sijaintipaikka selvästi kuultavissa
Kaksiulotteinen (Äänikuva; äänikuvassa leveyttä ja korkeutta, mutta syvyysulottuvuus puuttuu)
Kapea (Äänikuva; soittimien paikka korostuneesti vain kaiuttimien väliin keskittynyt
Karhea (Sointitasapaino; varsinkin diskantissa, joskus myös keskialueella esiintyvä epätasaisuus)
Kirkas, terävä, pistävä (Sointitasapaino; ylempien diskanttialueiden korostuma)
Kuiva (Äänikuva; äänikuva kutistunut ja pieni, ilmavan vastakohta)
Kumiseva (Sointitasapaino; ylempien bassoalueiden korostuma)
Kylmä, viileä, ylieloisa (Sointitasapaino; ylempien keskialueiden korostuma tai alemman vaimentuma)
Lattea (Sointitasapaino tai dynamiikka; keskimmäisen keskialueen lievä ja laaja-alainen korostuma tai iskuäänien kompressoitunut toisto)
Loudnessmainen, kaupallinen (Sointitasapaino; basson sekä diskantin lievä korostuma)
Lämmin (Sointitasapaino; alemman keskialueen lievä korostuma)
Läpinäkyvä (Äänikuva; soittimien paikka syvyyssuunnassa sekä niiden läsnäolo selvästi kuultavissa, usein myös epäkaiutinmainen ja aineeton)
Läsnä oleva (Äänikuva; tunne siitä, että soittaja tai laulaja on mukana kuunteluhuoneessa)
Mattapintainen (Sointitasapaino; lievä vaimentuma ylimmässä diskantissa)
Metallinen, räikeä (Sointitasapaino; ylemmän keskialueen tai alemman diskanttialueen korostuma)
Muhkea (Sointitasapaino; keskimmäisten bassotaajuuksien korostuma)
Musikaalinen (Musikaalisuus; huomion musiikkiin ja esitykseen kiinnittävä)
Napakka (Erottelu; tarkka, erityisesti bassoalueesta puhuttaessa)
Nasaali (Sointitasapaino; keskimmäisen keskialueen korostuma)
Neutraali (Sointitasapaino; tasainen ja värittymätön)
Ohut (Sointitasapaino; basso- tai alakeskialue vaimentunut)
Orgaaninen (Musikaalisuus; yhtenäinen, luonnollinen, aito ja esitykseen huomion kiinnittävä)
Pahvinen (Sointitasapaino; alemman keskialueen laaja-alainen korostuma)
Paksu (Sointitasapaino; koko bassoalueelle ulottuva korostuma)
Pistemäinen (Äänikuva; soittimien paikka erittäin tiukasti ja rajatusti tietyllä alueella)
Ponneton (Dynamiikka; voimaton, lattea tai pehmeä)
Pyöreä (Sointitasapaino; lievä korostuma keskimmäisillä bassoilla)
Rajoittunut, kompressoitunut (Dynamiikka; iskuäänet tai voimakkuudenvaihtelut eivät toistu luonnollisesti)
Rytmikäs (Dynamiikka; vaikutelma musiikin oikea-aikaisuudesta ja nopeudesta)
Suurpiirteinen (Erottelu ja äänikuva; melko epätarkka, mutta ei yhtä häiritsevästi kuin tumppu tai epämääräinen)
Tukkoinen (Sointitasapaino; keskimmäisten tai ylempien keskitaajuuksien vaimentuma)
Tumppu, tukkoinen (Erottelu; epätarkka, analyyttisen vastakohta)
Tumma, sumea (Sointitasapaino; ylimmän diskantin vaimentuma)
Vaelteleva (Äänikuva; soittimien paikka vaihteleva tai taajuuden mukaan muuttuva)
Vaivaton (Dynamiikka; äänet syttyvät ja sammuvat nopeasti ja helpon tuntuisesti)
Vakaa (Äänikuva; soittimet selvästi paikoillaan)
Verhoutunut (Äänikuva; etäinen, kaukainen tai sulkeutunut)
Yhtenäinen (Musikaalisuus ja sointitasapaino; yksikään äänen alue ei tunnu soivan muista erillään, kokonaisvaltainen)
Yliavara, vaihevirhemäinen (Äänikuva; äänikuva luonnottoman suuri tai epämääräinen)