Mikael Nederström
Avantgarde Zero 1 -kaiuttimet
AVANTGARDEN Zero on hankala kaiutin ennakkoluuloiselle. Se sisältää niin fiksua tekniikkaa, että se periaatteessa tekee etupään merkityksettömäksi. Silti sitä ympäröi vahva high end -henki. Ja kaupan päälle ääni on erinomaisen hyvä.
Myönnetään: yhtälö ei ollut minullekaan helppo. Olen tottunut pelaamaan johdotuksella, cd-soittimilla ja vahvistimilla, joilla kaikilla voi viritellä soundia mieleisekseen. Setin viilailu on mukavaa. Ellei muuten, niin viimeistään vaihtelunhalun iskiessä.
Nyt huoneeseen astui kummajainen, joka on immuuni kaikille virityksille. Voiko tuollainen kaiutin olla edes mahdollinen? Ilmeisesti on, sillä Zero sisältää jo itsessään vahvistimen, da-muuntimen ja äänenvoimakkuuden säädön. Soitin vain diginä kiinni, ja antaa palaa.
Vaikea ensiaskel
Eroahdistus passiivikaiuttimista alkoi jo pikku hiljaa helpottaa, sillä siirryin hetkeä ennen Zeron tuloa Geneleciin. Pitkin hampain totesin, että jos äänenlaatu ratkaisee, niin Genelecin 8260 täyttää tarpeeni hienosti. Kun aluksi pääsi yli ajatuksesta, että kuuntelee dsp-korjattua aktiivikaiutinta, yhteiselo alkoi toimia erinomaisesti.
Ja on Genelecissäkin optioita monenlaiseen virittelyyn: käytän sen kanssa ulkoista, analogista esivahvistinta ja putkitoimista impedanssisovitinta. Äänilähteillä, kaapeleilla, etuvahvistimella ja impedanssisovittimella on kaikilla oma osuutensa äänessä. Genelec tuo niiden vaikutuksen esille hyvin selkeästi.
Avantgarde Zero 1 on myös aktiivikaiutin, mutta vielä pykälää ehdottomampi. Kaikki muu paitsi bittivirta syntyy itse kaiuttimessa. Siksi etupäällä on hyvin vähän merkitystä äänenlaadun kannalta.
Zeroon saa optiona analogisen sisäänmenon, mutta sen käyttämistä digitaalisella äänilähteillä on erittäin vaikea perustella. Ylimääräisestä da-ad-muunnoksesta ei varmasti ole mitään hyötyä.
Eikä yhtälö analogisella lähteellä ja esivahvistimella ole sen helpompi. Sisääntuleva signaali nimittäin digitoidaan aina, ja lisäksi se kulkee digitaalisen äänenvoimakkuudensäätimen kautta. Vaikea tapaus varsinkin putki- ja vinyylimiehelle.
Silti, jos tässä harrastuksessa on jotain oppinut, se on teoretisoinnin turhuus. Miksi vaivata päätään ylimääräisellä signaalinkäsittelyllä, jos lopputulos toimii?
Etupää työttömäksi
Zeron erikoisin puoli on siinä, että se tekee periaatteessa lähes koko etupään tarpeettomaksi. Kunhan talosta löytyy kelvollinen digitaalilähde, kaiutin saa hoidetuksi kaiken muun. Pro-versio toimii myös vinyylisoittimen kanssa, sillä siitä löytyy yksi pari analogisia xlr-ottoja.
Signaali viedään sisään esimerkiksi spdif-muodossa, minkä jälkeen se prosessoidaan digitaalisessa fpga-suotimessa, jossa myös äänenvoimakkuus säädetään. Perinteisen bittivaimentimen ongelma on resoluution väheneminen pienillä asetuksilla. Zeron 66-bittisen ratkaisun ansiosta äänenvoimakkuudensäätö ei vie liikaa tarkkuutta itse musiikkisignaalista.
Kahden koaksiaalioton lisäksi takaa löytyy usb, toslink, ja aes/ebu .Sisääntuleva signaali hyväksytään 24/192-pcm-muodossa lukuun ottamatta usb-ottoa, jolle maksimi on 16/48. Kaiuttimelle ei kelpaa dsd-signaali natiivina.
Jakosuodin on kokonaan digitaalinen eikä siksi sisällä lainkaan passiivikomponentteja. Suotojen jyrkkyys on progressiivinen. Jakotaajuudella jyrkkyys on 6 dB, ja muilla taajuuksilla se nousee aina 100 desibeliin asti. Suotimien luvataan olevan täysin viiveettömiä, joten kaiutin on teoriassa vaihelineaarinen.
Käytännössä suotimen prosessointi tuottaa pienen viiveen signaaliin kokonaisuutena, minkä huomaa siitä, että musiikki soi vielä sekunnin murto-osan, vaikka levy on pysäytetty.
Suotimesta eteenpäin bitit muutetaan analogiseksi musiikkisignaaliksi, jollaisena se saapuu päätevahvistimille. Burr & Brownin da-muuntimien näytteenottotaajuus on 352,8 kHz ja bittisyvyys 24.
Pääteasteet ovat kytkennältään samantyyppisiä kuin Avantgarden erillislaitteinakin myytävät XA-vahvistimet. 50-wattisen version A-luokkaisuudesta ja takaisinkytkemättömyydestä ei ole tingitty. Tosin virtalähde on Zerossa selvästi kevyempää mallia, mikä on ymmärrettävää.
Bassoalueella on D-luokan vahvistin, joka hoitelee taajuudet noin 150 hertsistä alaspäin. Tehontarpeen vuoksi tällä alueella ei olisi edes mielekästä käyttää pienitehoista A-luokkaista. D-luokkalaisesta tehoa löytyy riittävät 400 wattia.
Paljon päivityspotentiaalia
Zeroon liittyy myös mielenkiintoinen tulevaisuuden lupaus. Periaatteessa loputtoman joustava fpga-prosessori tarjoaa myös huonekorjausmahdollisuuden. Jos tällainen ominaisuus joskus implementoidaan, se on tehtaan edustajan mukaan päivitettävissä myös vanhempiin Zero-pareihin.
Tosin fgpa:n käyttömahdollisuudet ovat niin laajat, että optio jätetään todennäköisesti vain maahantuojan käsiin. Satunnaisella käyttäjällä on suuri mahdollisuus sekoittaa kaiuttimen asetukset perusteellisesti, jos ei tiedä mitä tekee.
Juuri jutun kirjoittamishetkellä Zeroon julkaistiin Zero 1 Control -sovellus, jolla käyttäjä voi itse – tietyissä rajoissa – vaikuttaa kaiuttimen oletusasetuksiin. Mukana on erilaisia asetusmahdollisuuksia esimerkiksi ottokohtaiselle äänenvoimakkuudelle, kanavatasapainolle ja master-kaiuttimen valinnalle.
Mainiota minimalismia
Zeron lähestymistapa on esteettisesti hyvin minimalistinen. Tätä tukee se, että johtomääränkin saa pysymään hallinnassa. Zeroissa nimittäin kaikki kytkennät, virtaa lukuun ottamatta, tehdään vain toiseen kaiuttimeen. Zero-parin välissä tieto kulkee tavallisella verkkokaapelilla tai vaihtoehtoisesti langattomasti.
Yhdessä asiassa minimalismista voisi kuitenkin tinkiä. Kaiuttimen oman esivahvistimen käyttäminen ei ole järisyttävän sujuvaa, sillä näyttö puuttuu kokonaan. Valkoinen etulevy on sileä ja kaunis, mutta ei sisällä mitään osviittaa toiminnoista.
Toistuvalla ohjelmalähteen valinnan painelulla äänen saa kyllä kuuluviin, mutta voimakkuudensäätö on jo aikamoista arvailua. Kaiutin onneksi osaa laskea aina voimakkuutta, kun otto vaihtuu, niin ei tule ikäviä yllätyksiä. Pieni rivi voimakkuutta osoittavia ledejä kaiuttimen etulevyssä, tai vaikka kaukosäätimessä, ei silti tuhoaisi tyylipuhdasta vaikutelmaa.
Kaukosäädin käy hyvin käteen eikä kaipaa tarkkaa osoittelua. Metallinen kalikka osaa lähteen valinnan, voimakkuudensäädön ja virran katkaisun.
Tämä riittää useimmille. Ulkoisesti hopeakapula on selvästi mietitty, karhennuksineen suorastaan funktionaalisen kaunis. Kaiuttimen saa mattamustana nyt testatun mattavalkoisen lisäksi.
Helposti hyvää soundia
Maahantuoja Mitro toi kaiuttimet suoraan olohuoneeseen. Paikolleen asettelu tehtiin melko normaaliin tyyliin, joskin kaiuttimet käännettiin osoittamaan suoraan kuuntelupaikalle. Noin viisi minuuttia tämän jälkeen musiikki oli jo soimassa. Käyttöönotto oli helppoa.
Taannoin testattu Duo oli vielä kirkkaana mielessä, joten vertailu saman tehtaan isoveljeen oli mahdollista. Joiltain osin Duo oli parasta mitä talossa oli käynyt, mutta sen setittäminen osoittautui äärimmäisen haasteelliseksi. Zero olikin jo sitten täysin toista maata.
Zero helppous selittyy osittain sähköisillä, osittain akustisilla ansioilla. Paljon puhuvaa on se, että kokeilin matkan varrella kaikenlaisia asioita, mutta muuten kaiuttimen sijoittelu ja etupää pysyivät täsmälleen samana koko kuuntelujakson ajan.
Ensimmäisten päivien aikana mietin, haluanko edes näin helppoa lähestymistapaa. Eikö jatkuva virittely oheislaitteiden ja sijoittelun kanssa anna harrastukselle jotakin olennaista?
Ehkä antaa, mutta se on pois musiikin kuuntelusta. Muutaman päivän jälkeen lattia oli täynnä levyjä, ei suinkaan kaapeleita ja naarmuja, kuten yleensä on huippukaiuttimia testatessa. Tämä oli vahva merkki siitä, että jotain on tehty oikein.
Kokeilin vielä erikseen EAR:in putkitoimista etusta setissä. Äänestä tuli aavistuksen kirkkaampi, elävämpi ja ilmavampi, mutta mitään olennaista parannusta se ei siihen tuonut. Ei ainakaan valmiiksi hyvillä levyillä. Kuunteluhavainnot siis pätevät riippumatta siitä, minkälaisella signaalilla Zeroa ruokitaan.
Kaikille levyille, kaikelle musiikille
Ensimmäinen vaikutelma Zeron äänestä oli yksinkertaisesti se, että se on tasapainossa. Olin jo henkisesti valmistautunut kokeilemaan isoa valikoimaa erilaisia viilauksia, mutta alkutahdeista lähtien tuntui, että tämä on nyt tässä.
Balanssi oli kohdillaan, äänikuva avara ja läsnäoloakin riitti. Motivaatio tviikkailuun katosi saman tien. Hauskempaa oli kaivaa yhä uusia levyjä hyllystä. Ja kuunnella musiikkia.
Soinnillisesti Zero on hiukan kirkkaaseen kallellaan, mutta ei tippaakaan rasittavalla tavalla. Päinvastoin, kovempikin luukuttaminen onnistuu, ilman että ääni menee räikeäksi. Alemmalla keskialueella tai jo keskibasson puolella on aavistus ylimääräistä runsautta ja lämpöä, joka tukee miellyttävää kokonaisvaikutelmaa.
Zeron sointitasapaino ei siis ole aivan täydellisen neutraali, mutta juuri sellainen, joka houkuttelee kuuntelemaan musiikkia. Silti torvikaiuttimen perinteiset hyveet ovat kaikki mukana. Varsinkin akustisen kitaran näppäilyt, lyömäsoittimet ja lauluäänet toistuivat äärimmäisen realistisesti.
Vanhoilla progelevyillä Hammond narisi juurevan muhevasti, Mellotron vinkui sopivan eteerisesti.
Äänessä on aavistus samaa kuulijan naamalle tulevaa rapeaa keskialuetta kuin suurissa elektrostaateissa tai isommissa torvissa. Tästä joko pitää tai sitten ei. Missään tapauksessa Zero ei tarjoa esitykseen takarivin paikkaa. Toisaalta se ei ole ihan yhtä häpeämättömän läheinen kuin isoissa staateissa.
Lisäksi staateista se eroaa sikäli, että se piirtää artistit piirun verran suurempina ja mehevämpinä.
Keskelle miksattu laulaja pysyy vakaasti paikoillaan, lyömäsoittimet soivat irtonaisesti, iskevästi ja tarvittaessa kaiuttimen ulkoreunojen ulkopuolella.
Toisinaan tuntui, että rumpali olisi astunut suoraan olohuoneeseen. Hyvillä levyillä oli jatkuvasti läsnä tietty intiimi, herkkä ja välitön tunnelma, usein käsinkosketeltavan realistinen.
Realismi ei silti tarkoita sitä, että huonompia levyjä pitäisi pelätä. Duolla oli toisinaan arveluttavaa kuunnella vanhaa Iron Maidenia tai Metallicaa, vaan ei Zerolla. Tässä suhteessa se oli isoveljeään pykälää suurpiirteisempi. Osa ilmiöstä liittyy todennäköisesti Zeron lievempään suuntaavuuteen, osa sointitasapainossa tehtyihin valintoihin.
Zero välitti huonompien äänitteiden huonouden, muttei korostanut sitä millään tavalla. Bassovammainen Iron Maiden kuulosti huonolta, muttei rasittavalta. Deep Purplen draivi välittyi helposti. Ruvelle miksattu särökitara tai laulaja soi rupisesti mutta ei riipivästi.
Duoon verrattuna bassopäässä oli eniten eroa. Siinä missä Duo meni aivan pohjaan villillä raivolla, Zero soitti bassoa selkeästi pehmeämmin eikä ulottunut ihan kellariin saakka. Basso toimi hyvin käyttökelpoisena omassa huoneessani noin 30 hertsiin saakka.
Ironista oli, että Zero oli tietyissä asioissa lähempänä vertailukaiuttimena toiminutta Geneleciä kuin isoveljeään Duoa. Jossain mielessä sen voikin sanoa sijoittuvan näiden väliin. Siinä oli samaa pehmeyttä kuin Genelecissä ja ripaus samaa läsnäoloa kuin Duossa.
Kompromissi musiikille
Juuri musiikkia palvelevassa kompromississa kuuluu Zeron henki, jos sitä vertaa isompiin torvikaiuttimiin. Se on aavistuksen anteeksiantavampi, ilmavampi ja suurpiirteisempi – tietyssä mielessä vähemmän tinkimätön. Hintana on armottomimman realismin ja terävimmän iskun pehmeneminen, mutta vain kaikkein parhaimmilla äänitteillä.
Jos pitäisi valita, ottaisin milloin tahansa Zeron tarjoileman näkemyksen. Jos levyhyllyssä on vähänkin heikkolaatuisempaa tavaraa, musiikin kuuntelu onnistuu Zerolla paremmin. Omia lempilevyjä ei tarvitse väistellä, vaikka niissä olisi vähän huonompi soundi. Silti Zero onnistuu kuulostamaan tarkalta. Juuri siksi kaiuttimen viihdearvo on valtava.
Entä sitten itse toimintaperiaate? Zeron idea on nimenomaan siinä, että se tekee kaikenlaisen etupään säätämisen ja viilauksen turhaksi. Edes sijoittelun suhteen se ei ollut erityisen kriittinen. Onko tällaisessa tunnottomuudessa harrastuksen kannalta järkeä?
Zeron tapauksessa on. Kaiutin oli parhaimmillaan juuri silloin, kun sitä ajoi suoraan digitaalisella signaalilla. Ääni ei ollut rasittavampi kuin analogisena, ainoastaan hivenen tarkempi, kuivakampi ja hallitumpi. Ja näinhän sen teoriassa pitää ollakin.
Seuraavan kerran kun oma kaiutinvaihto tulee ajankohtaiseksi, Zero tulee olemaan mukana kokeiltavien listan kärjessä. Hintakaan ei ole kohtuuton, kun miettii, kuinka paljon muuta rojua saa samalla poistettua hyllystä.
zero_kapula2-118x510.jpg
Digipelko pois
Moni vinyyliharrastaja karsastaa digitaalisesti prosessoivia kaiuttimia. Itselläni oli ennalta kokemusta Genelecin 8260-mallista, ja nyt kokeilin vinyylisoitinta myös Zerojen kanssa. Lisäksi olin käyttänyt aikaisemmin Lyngdorfin mainiota huonekorjainta, joka toimii samalla periaatteella.
Kaikissa ratkaisuissa sisään menevä analoginen signaali kulkee pakollisen ad-da-muunnosketjun läpi. Täytyy myöntää, että aluksi ajatus aidon analogiasignaalin digitoimisesta hirvitti. Kokeilu Zerojen kanssa kuitenkin osoitti jälleen kerran, että pelko oli turha.
Vinyyli kuulosti cd-signaalin rinnalla juuri niin rullaavalta, ilmavalta ja pehmeältä kuin se on aina kuulostanut. En voi sanoa kuulleeni ylimääräisten muunnoksen aiheuttamia heikennyksiä äänessä. Tietenkään suoraa vertailukohtaa ei voi olla, koska samaa kaiutinta ei voi kuunnella kokonaan analogisena.
Toisaalta, eikö kokonaisuus ole se, mikä ratkaisee? Jos soundi on kokonaisuutena hyvä, miksi miettiä asiaa enempää? Jotain osviittaa sai myös cd- ja vinyylisoittimen soundia vertailemalla. Sen perusteella ylimääräinen signaalin digitointi ei pilaa hyvää vinyylisoundia, eikä saa sitä kuulostamaan cd:ltä.
Syy saattaa piillä Zeron ylinäytteistävissä ja resoluutioltaan riittävissä muuntimissa, jolloin oikea vertailukohta analogiasignaalille olisi sacd- eikä cd-formaatti. Sama juttu on Genelecin tai minkä tahansa riittävän fiksun ja modernin integroidun prosessorin kanssa. Digitaalisen aktiivikaiuttimen ei siis tarvitse olla kirosana edes vanhan liiton analogiaharrastajalle.
Info
Hinta: 9900-11900 €/pari, varustelusta riippuen. Analogiaotto 560 €
Edustaja: Mitro´s Sound Factor Oy
Puhelin: 358407601247
Lisätietoja: www.soundfactor.fi, www.avantgarde-acoustic.de
Valmistajan ilmoittamat tekniset tiedot
Mitat (lxkxs): 49 x 104 x 31,8 cm
Paino: 40 kg
Toimintaperiaate: 3-tie, aktiivinen torvikaiutin
Elementit
-basso: 300 mm
-keskialue: 125 mm
-diskantti: 25 mm
Jakotaajuus: 250 Hz, 2000 Hz
Liitin: SPDIF, AES/EBU, USB, XLR, TosLink
Teksti: Mikael Nederström Kuvat: Mauri Eronen
Artikkeli on julkaistu Hifimaailma-lehdessä: 4/2014