Jussi Arvio
Kun vähemmän on enemmän
Maailmalla on menossa kilpavarustelu. Enkä nyt viittaa suurvaltapolitiikkaan vaan alati kasvaviin highendin hintoihin. En kiistä, etteikö kehitys ole tärkeää silläkin saralla, mutta moni musiikin ystävä ei kykene tai halua maksaa sadan kilon keijukaisista henkilöauton tai kahden hintaa.
Kahlatessani nostalgiatripilläni läpi vanhemman pään jazzia, niitä tunkkaisempiakin levytyksiä, syntyi tämän artikkelin otsikko kuin itsestään. Maahan saatu Pure Audio Project Trio 15 teki hintaluokkansa huomioiden melkoisen vaikutuksen ja suhteellisen vähillä eleillä. Konkreettisestikin.
Älkää ymmärtäkö avaustani väärin. Arvostan niitä tahoja, jotka resursseja säästelemättä pyrkivät kohti parasta mahdollista lopputulosta. Monesti ne kalleimmat statement-tuotteet poikivat ajan kanssa alaspäin skaalattuja ominaisuuksia meille kuolevaisille sopivilla hinnoilla.
Siitä huolimatta todellinen ilo löytyy joskus sieltä, mistä sitä ei heti arvaisi etsiä. Kuten kävi jokin aika sitten, kun rakensin hyvin edulliset laajakaistakaiuttimet. Vanhasta projektista yli jääneet kolmituumaiset Tang Band -laajakaistaelementit tuottavat nyt aivan liian hyvää ääntä tabaq-paketissa. Sama iloinen ilmiö toistui, kun sattuman kauppa toimitti residenssiini Pure Audio Project Trio 15:t.
Tee-se-itse
Kuten sanotaan, paras kotelo on ei koteloa. Pure Audio Projectin kaiuttimet noudattavat kautta linjan tätä viisautta ollen rakenteeltaan baffeleita (1). Tästä voi jo päätellä, että Trio 15 on säteilykuvioltaan dipoli (2).
Pure Audio Projectin kaiuttimet suunnitellaan Israelissa. Euroopan tilaukset välitetään joko suoraan valmistajalle tai sitten lähimmälle edustajalle, joita on maailmalla muutama. Suomessa tuotetta pääsee kuuntelemaan ottamalla yhteyttä Nippon Hifin Jani Leppälammiin, joka vastasi testiparin toimituksesta.
Rakenne on yksinkertainen ja kustannustehokas; otetaan kaksi keskenään ruuvein yhdistettävää, kookasta metallikappaletta ja liitetään ne yhteen. Kiinnitetään vielä jakosuodin, ja ruuvataan syntyvään rakenteeseen kolme taustalevyä kaiutinelementteineen. Sitten vielä elementtien johdotukset kiinni. Se on suurin piirtein siinä.
Kuvaus on realistinen, sillä kaiuttimet toimitetaan asiakkaalle tee-se-itse-henkeen rakennussarjoina. Periaatteessa sen suurempaa kasaamisen haastetta ei hommassa ole, sillä osia on vähän ja jakosuodinkin on valmiiksi rakennettu.
Itse en kuitenkaan päässyt aikuisten legoiluun mukaan, sillä Suomen edustaja oli tehnyt leikin puolestani. Tosin tarinan mukaan kuvallista ohjetta tai ihan kaikkia nippeleitä ja nuppeleita ei paketista löytynyt. Kuulemma siksi jakosuodin oli demokappaleissa hieman suurpiirteisesti kiinni. Ohjepumaska on kuitenkin tuloillaan, eikä diy-henkinen harrastaja muutamaa ruuvia tai niiden puutetta pelästy.
Vähän mutta hyvää
Testiyksilöt oli varustettu kahdella Eminencen 15-tuumaisella bassolla ja Tang Bandin kahdeksantuumaisella laajakaistalla. Molemmat elementit kestävät tarkemmankin tutkiskelun niin rakenteen kuin suoritusarvojenkin valossa.
Bassot on modifioitu Pure Audio Projectin toiveiden mukaan alkuperäisestä Alpha 15a:sta. Kartio on paperia, moottori on neodyymimagneetein toteutettu ja puhekela on kooltaan 2,5 tuumaa. Silmämääräisestikin salonkikelpoinen mörssäripari on vakuuttavaa tekoa.
Tang Bandin tarkka malli on W8-1808, ja sillä sanotaan olevan poikkeuksellisen matalat säröarvot. Kartio on siinäkin paperia ja magneetti neodyymia. Kartion ripustusmateriaali on jonkinlaista kangaskuitua. Keskellä, whizzer conen3 sisällä istuu alumiininen vaiheplugi. Moottoreineen kaikkineen elementti on yllättävän järeän oloinen.
Perusmuodossaan kaksitienä toteutetun kaiuttimen jakotaajuus on leivottu 450 hertsiin. Elementeille ei käytetä ylimääräistä imupiiriä4. Bassoelementit on kytketty rinnan. Herkkyys on 90 desibelin paremmalla puolella, ja vasteeksi ilmoitetaan noin 30 – 19 000 hertsiä. Vaikka nimellisimpedanssin sanotaan olevan kahdeksan ohmin paikkeilla, ilmoitetaan alimmaksi arvoksi 3,5 ohmia.
Suotimen komponentit ovat laadukkaita ja tulevat Mundorfilta. Jakosuotimen ja elementtien välinen kaapelointi oli ainakin testiyksilöissä Sommer Cablen 2 x 2,5 millimetrin ofc-kuparia. Toisaalta sen vaihtaminen käy helposti, jos hallitus päättää vaihtaa johtoportaan suorituskykyä hioessaan.
Maksamalla lisää saa säädettävän jakosuotimen ja ohjeet Tang Bandin lisäksi muille sovituksille. Mallistosta löytyy myös lisähintaan valmisversiot muun muassa Heilin laskostetulla diskantilla, Voxativen laajakaistalla, Beyman elementillä, torvella ja niin edelleen.
Tarkoituksenmukainen
Pure Audio Projectin viimeistely osoittautui lähinnä tarkoituksenmukaiseksi. Kaikki vaadittava on mekaanisesti hyvin toteutettua muttei erityisen eleganttia. Jokaisella elementillä on oma baffeli-taustakappaleensa, joiden väriin ja materiaaliin voi sentään vaikuttaa. Tarjolla on pianolakattua kerrosbambua mustana tai valkoisena ja tammea eri viimeistelyillä.
Kuuntelussa käynyt pari oli kauttaaltaan musta. Pienet väriläikät muuten tummanpuhuvaan habitukseen antoivat Tang Bandin laajakaistaelementin vaalean kartion ja sen messingin värisen vaiheplugin tuijotus.
Kaiken kaikkiaan kolmella tassulla seisovat kaiuttimet ovat olemukseltaan sympaattiset. Reilun metrin korkuisena ja lähes 60 senttiä leveänä niiden kuvittelisi näyttävän massiivisilta. Koska jokaisen baffelin välissä on kuitenkin parin sentin rako, on ilmiasu yllättävän kevyt silmälle. Illuusio keveydestä on ainakin osittain optista harhaa, sillä yhdelle kaiuttimelle on kertynyt kaikesta huolimatta 30 kilon massa.
Asettelu kuntoon
Kuten alussa ilmeni, Pure Audio Project on dipoli. Niinpä sen sijoittelussa ei päde aivan samat lainalaisuudet kuin useimmissa kotelokaiuttimissa. Ensinnäkin se edellyttää taakseen tilaa. Liian lähellä oleva seinä aiheuttaa muuten eri vaiheessa olevalle, taakse säteilevälle äänelle heijastuksia, jotka sotkevat suoraan säteilevää ääntä.
Toisaalta heijastuksia tarvitaan sopivalla viiveellä jonkin verran, jotta dipolille ominainen avonainen ja tilaa korostava ominaisuus toimisi toivotusti. Siispä niiden takana ei saisi olla erityisen vaimentavaa materiaalia. Muuten ääni muuttuu helposti liiankin kuulokemaiseksi.
Dipolin eräs vahvuus on, että se ei juurikaan säteile sivusuunnassa. Niinpä huoneen, erityisesti sivuseinien vaikutus ääneen on vähäinen. Heikkoutena voi toisaalta pitää matalien taajuuksien toistoa, joka vaatii rakenteen takia huomattavaa elementtipinta-alaa, sillä dipolin bassovaste laskee kuusi desibeliä per oktaavi.
PAP (vas.) on leveä. Jokainen elementti on omassa levyssään.
Jussi Arvio
Näillä eväillä aloitin sopivan sijoituspaikan etsinnän. Toisaalta olen tottunut dipoleihin, joten aivan pystymetsästä en tilanteeseen ajautunut. Niinpä sopiva paikka löytyi päivän parin säätämisillä. Asetelmasta muodostui melko leveä (lähes kolme metriä) ja läheinen (reilu kaksi metriä) kuuntelukolmio. Kaiuttimien suuntaus osoitti lopulta hieman ohi korvien.
Seuraava haaste oli saada ääni suhteellisen pienessä huoneessani luonnolliselle korkeudelle ja oikeisiin mittasuhteisiin. Jalkalistasaundi kun tappaa elämyksellisyyden ja uskottavuuden. Säädin pohjatassut siten, että kaiutin asettui selvään takakenoon ja ongelma poistui.
Näin fokus oli kohdillaan, mutta ääni ei muodostunut kapeaksi putkeksi vaan suureksi ja avonaiseksi näyttämöksi. Pidän hieman liioitellusta ja elämää suuremmasta äänestä. Toisaalta ymmärrän hyvin heitä, jotka arvostavat kapeamman sijoittelun luomaa, syvyysakselia korostavaa asetelmaa.
Hifiä ”with a twist”
Käydessään edustaja mainitsi, että huoneeni on hieman tavanomaista vaimeampi ja saattaa nipistää kaiuttimen ilmaisun ylimmästä ilosta siivun. On totta, että tämä tietoinen akustiikkaratkaisu on tehty palvelemaan yleispätevyyttä ja niistämään tiukin tuska riivinraudoista.
Oikeassa oli. Pure Audio Projectin tapauksessa diskantti jäi jo hieman vaimeaksi, joskaan ei varsinaisesti vajaaksi. Kyseessä ei ole kaiuttimen vika tai puute vaan valittu sointitasapaino ja huoneeni luonne. Itseäni se ei varsinaisesti haitannut, sillä useimmiten musiikin informaation osalta kriittisin alue on jossakin 160 – 5 000 hertsin välimaastossa. Siis laajalti ymmärrettynä keskialueella.
Kannattaa myös huomioida, että suuren herkkyytensä puolesta moni parittaa baffelinsa putkivahvistimilla. Tällaista kliseetä ei kuunteluiden aikana harmikseni Liedossa nähty tai kuultu.
Joka tapauksessa aivan puhtain paperein Rajattoman Out of Bounds ei kulkenut. Tasapaino heilahti hieman liikaa Chydeniuksen puolelle jättäen ajoittain Wuorela/Sariola-osaston sopraanon ja alton taka-alalle. Tämä oli hieman pinnassa olevan basson ja jo mainitun ylä-äänien sovituksen yhteisvaikutusta.
Samansuuntaista havaintoa olin tekevinäni Sarpilan ja Hovin keskinäisessä leikittelyssä. Tosin siten, että Sarpilan soitanta oli aiempaa enemmän pinnassa Hovin jääden haitarinsa ylänuoteilla askeleen taka-alalle. Tokkopa näistä on syytä yöuniaan menettää, sillä sopivalla sävelellä soittajat astelivat pokkana ulos kaiuttimista. Hyvä, etteivät kahvia pyytäneet.
Tuomioita mielenkiintoisempaa olikin nauttia tuosta kaiuttimen vapaasti hengittävästä, vapautuneesta ja ehdottoman positiivisesta otteesta. Aivan absoluuttisen tasapainon sijaan Trio 15 herätti vahanuket henkiin ja siirsi kuuntelupisteen taikamatoksi taivaalle. Liioittelua toki, mutta suunta oli selvä. Jo ensimmäisten levyjen aikana Pure Audio Project oli tuomittava sinne harvojen ja valittujen joukkoon, jos joskus olisi jäätävä yksinäisyyden saarekkeelle mukanaan vain musiikki.
Esimerkkinä vaikkapa Toshio Hosokawan Landscapes, jonka villistikin tempoileva äänimaisema ottaa välillisessä kaoottisuudessaan shô-instrumentin kiehtovan äänen luontevasti mukaan. Varsinkin silloin, kun musiikkia käsitellään ehjänä sävelsymbioosina. Kuten Pure Audio Project teki. Kuulijalle haastava teos ei suinkaan mene tuosta vaan -läpisoittona kaikilla kaiuttimilla. Kokemusta on.
Varsinainen hymy hiipi kasvoille kuitenkin silloin, kun poimi hyllystä klassikkokamaa. Esimerkiksi Coltranen Live at the Village Vanguard oli nyt ja tässä eikä vuonna 1966. Edes Garrisonin basson ajoittainen yliannostus ei tappanut tunnelmaa. Olkoonkin, että Pharoah Sandersin tenorifoni hööki silloin ja tuolloin vähän turhankin elävästi tuutaten. Tämä Rudy Van Gelderin käsissä syntynyt tunnelmakiekko soi Sanders 10c:llä tasapainoisemmin mutta ilman Pure Audio Projectin ilmaisuvoimaa ja pidäkkeetöntä iloa.
Joe Hendersonin Page One -albumin kappale Blue Bossa vei myös kuulijansa maaliin. Näin se on tarkoitettu kuultavaksi. Hendersonin alku-uran nappisuorituksen arvoinen artikulaatio, jossa bossa sykkii ja kuulijan jalka polkee mukana. Tämä levy ei soi hyvin, mikäli se syötetään liian hiotun ja analyysikeskeisen järjestelmän läpi.
Samainen liika-annostus Hammond B3:n bassolinjaa nosti Trinityn Three-albumin tavallista lihaisammaksi. Tässä kontekstissa paketti kyllä toimi, sillä Olanderssonin trumpetti on saanut sopivasti tilaa jo äänitysvaiheessa. Niinpä lopputulos oli tasavertaisten virtuoosien nautittavaa vuoropuhelua sävelin. Eikä pettänyt ihokarvatesti tälläkään kertaa, kun soitti levyltä Med ögon känsliga för grönt -kappaleen. Eli vaikuttavuuden tontilla oltiin rummut-Hammond-trumpettiosastonkin kanssa.
Pure Audio kulki mieluummin ennakkoon kuin jälkijunassa reagoivan koulukunnan askelissa. Eikä tule uutisena sekään, että reaktioherkkyyden ja mikrodynamiikan terminologia löysi konkreettiset esimerkkinsä, mistä niitä hakikin. Siitä huolimatta aivan samaa pintakalvon herkkyyden tunnetta ei herännyt, kuin aiemmin kuulemillani Trenner & Friedl Ra -kaiuttimilla.
Todettakoon vielä, että Pure Audio Projecteissa on paljon klassisia dipolihyveitä. Näihin laskisin erinomaisen syvyysulottuvuuden ja poikkeuksellisen läsnäolon tunteen.
Hiottava timantti
Pure Audio Project Trio 15 on vaikea summattava. Kuten laulussa mietitään: ”kertoako kurjuuden, baffelilaudat eessä… Vai sen kaiken rikkauden…”.
No yritetään. Pure Audio Project on yksi niistä kaiuttimista, jotka jakavat tietyltä osin kuuntelijat kahteen kastiin. Toiset kaipaisivat lisää resoluutiota ja ylemmältä keskialueelta alkavaa briljeerausta. Samalla he ovat varjoissa kateellisia siitä, kuinka Trio 15 tekee oikeutta musiikin hengittävyydelle ja rakenteelle. Mutta eivät toki tunnusta sitä ääneen, sillä se olisi kerettiläisyyden merkki.
Toisille Pure Audio Project eittämättä edustaa maltillista hintaa nirvanan esiportille. Sillä hintaluokkansa huomioiden kaiutin hakee vahvuuksissaan kuulemistani vertaistaan. Se ei ole täydellinen mutta modulaarisen rakenteensa ansiosta hiottavissa. Joten kuka tietää.
Toisaalta Pure Audio Project ei kuulosta miltään tutulta. Se ei ole torvikaiutin eikä sellaiseksi halua. Se ei ole laajakaistakaiutin, joka yrittää ylisuoriutua ja laskee menestyksensä kapean musiikkivalikoiman varaan. Se ei ole äärimmilleen hiottu ääniväline, joka on mittalaitteistoa tarkempi ja sitä analyyttisempi. Se ei ole pieni kaksitie, joka lumoaa äänen kauneudellaan mutta peittelee dipatun vasteensa ansiosta alapään alisuoriutumista. Eikä se ole dynamiikkarajoitteinen paneeli, joka uhmaa fysiikan lakeja ja uskottelee olevansa niiden yläpuolella. Pure Audio Project on jotakin ihan muuta.
Selitykset:
1 Baffeli = Avoin rakenne, jossa kaiutinelementit kiinnitetään tasaiseen pintaan.
2 Dipoli = Säteilykuvio, jossa elementti säteilee vapaasti eteen ja taakse keskenään eri vaiheessa.
3 Whizzer cone = Elementin puhekelaan liitetty suuntain, jolla pyritään optimoimaan ylä-äänien toistoa.
4 Imupiiri, notch-filter = Suodin, jolla useimmiten säädetään (diskantti)elementin impedanssia resonanssitaajuudella.
Musiikkia:
Antti Sarpila Swing Band: Featuring the singing accordion of Seppo Hovi
Herbie Hancock: Maiden Voyage
John Coltrane: Live at the Village Vanguard Again!
John Coltrane: Live in Seattle
Joe Henderson: Page One
Kraftwerk: Tour de France
Kreeta-Maria Kentala: Side by Side, Bach Partitas and Folk Music from Kaustinen
Lauluyhtye Rajaton: Out of bounds
The Oscar Peterson Trio: The Jazz Portrait of Frank Sinatra
Toshio Hosokawa: Landscapes
Trinity: Three
Victoria Tolstoy: Letters to Herbie
Jussi Arvio