Jussi Arvio
Lähtökohtana laatu; Solaudio Flare -kaiuttimet
Solaudio rikastuttaa osaltaan kotimaista kaiutinkenttää. Tarjonta on mallimääräisesti maltillista, mutta kaikki kaiuttimet perustuvat samaan ideologiaan ja ennen kaikkea toteutuksen tinkimättömyyteen
Kansallisesta stigmasta poiketen Solaudion tuotteista on turha etsiä koaksiaalielementtiä, metallista kalottidiskanttia tai pyöreää ylä-äänien suuntainta. Valmistajan peruspilareita ovat elementtien D´appolito-sijoittelu, aperiodic vent -bassokuormitus sekä kotelon monikerrosrakenne. Lisäksi jakosuodin pidetään yksinkertaisena sovittamalla elementtien vasteet keskenään luontaisesti mahdollisimman hyvin yhteen.
Pienen valmistajan tavoite ei ole pyrkiä kompromissien uuvuttamille massamarkkinoille. Niinpä varsinaista hinnat alkaen -mallia ei Solaudiolta ainakaan toistaiseksi löydy. Nykyisen malliston pienin, nyt testattu jalustamalli Flare painaa 26 kiloa per kappale. Yllätyksenä ei siis tule, että myös hinta on asemoitu vakavasti musiikin kuunteluun suhtatuvan harrastajan mukaiseksi.
Mikään nöösipoika ei Solaudio, tai mies sen takana ole. Petri haudutti ideoitaan vuosia ennen markkinoille astumista. Nykyisen malliston lippulaivan, Fusionin, varhainen versio kuunneltiin Hifimaailman numerossa 1/2016. Saman jutun yhteydestä löytyy firmaa luotsaavan Petri Sallisen haastattelu, joka avaa Solaudion tulokulmaa syvällisemmin.
Uskottava rakenne
Vaikka Flare malliston maltillisin mitoiltaan onkin, niin sen kutsuminen pieneksi olisi vähättelyä. Mainitun massan ohella muutkin mitat ovat miehekkäät: korkeutta 54, leveyttä 24 ja syvyyttä 40 senttimetriä. Mistään sirosta kirjahyllykaiuttimesta ei siis ole kyse. Näin valmistaja kertoo rakenteesta, joka onkin vakuuttava:
”Kotelomateriaalina on kotimainen 24 millimetriä paksu, aidolla 1,5 millimetrin jalopuulla viilutettu vaneri. Kotelorakenteeseen on lisäksi laminoitu mdf-kerros käyttäen kahta erilaista resonansseja vaimentavaa elastomeeria. Kokonaispaksuus on etulevyssä 50 millimetriä ja muissa rakenteissa 40 millimetriä. Kotelon sisäisessä vaimennuksessa käytetään Twaron-kuitua ja Tyrotex-vaahtomuovia.”
Jykevää tekoa.
Jussi Arvio
Flareen on lisähintaan saatavilla tyylin mukaiset vanerijalustat hintaan noin 400 euroa parilta. Kirjoitushetkellä koipia ei ollut valmiina hyllyssä, joten omat, yksitolppaiset Skylanit saivat suoriutua taakasta parhaansa mukaan. Petri suosittelee diskanttilinjan asettamista korvan korkeudelle, ja tämä toive myös toteutui.
Rouheaa laatua
Flare noudattaa valmistajan teesejä. Kasvopuolella on kaksi paperikartioista 165 millimetrin basso–keskiäänielementtiä, joiden pölysuojat on muotoiltu vaiheplugiksi. Näiden keskelle on upotettu 50 millimetrin nauhadiskantti, jolle on jyrsitty oma suuntaimensa suoraan koteloon.
Kaiuttimen symmetristä ulkonäköä leimaa naturalismi, sillä puun syyt ja reunavanerin kerrosrakenne on haluttu jättää korostuneesti esiin. Samalla on nähtävissä järeä pintamateriaalivahvuus. Viimeistely on hienoa, joskin luonnollisella tavalla rouheaa.
Valmistaja suosii mattavahapintaa, mutta tilauksesta on saatavissa myös kiiltolakkaus, mikäli sisustus sattuisi hylkimään luonnon hillittyä kauneutta.
Takana näkymä on laadukas ja tarkoituksenmukainen. Näkyvillä on basson kuormituksesta vastaava, verkolla suojattu aperiodic vent -aukko sekä rosterista työstetty levy. Viimeksi mainittuun on kaiverrettu mallinimi, sarjanumero ja ce-merkintä sekä sijoitettu kaiutinliitin.
Liitin itsessään on kenties markkinoiden paras, eli Cardas CPBP. Sen nerokas ja helppokäyttöinen mekaniikka jaksaa ihastuttaa erityisesti haarukkaliittimiä tai paljasta johdonpäätä käyttävää. Ensinnäkin se tarjoaa tasaisen sekä yhtäaikaisen kiristyksen plus- ja miinusnavoille. Lisäksi kiristysruuvi on riittävän kokoinen nakkisormillekin ja muutenkin tuntumaltaan mainio.
Paperilla lähes tavanomainen
Flaren vasteeksi luvataan 40–20 000 hertsiä, mutta valmistaja ei ilmoita tarkemmin, millä vaimentumalla lukemiin päästään. Herkkyydeksi mainitaan 86 desibeliä (1 watti/1 metri). Nimellisimpedanssia tai suositeltua enimmäistehoa ei mainita. Jakotaajuudeksi on valittu 2 500 hertsiä.
Sähköinen asetelma on suhteellisen tavanomainen kaksitiekaiuttimelle. Oleellista on, että laadukkuus on mukana pienissäkin yksityiskohdissa. Jakosuodin on linjan mukaisesti tehty laadukkaista komponenteista ja suunniteltu mahdollisimman yksinkertaiseksi. Kuten muissakin Solaudion malleissa, löytyy sisältä Jantzenia foliokeloina ja Superior Z -sarjan kondensaattoreina.
Basson aperiodic vent -kuormitus poikkeaa jonkin verran yleisimmistä ratkaisuista. Sen äänellinen tavoite on yhdistää refleksikuormituksen ja transmissiolinjan hyvät puolet järkeväksi kompromissiksi.
Cardas CPBP-liitin, kenties paras laatuaan.
Jussi Arvio
Teknisesti katsottuna kyseessä on hallitusti vuotava koteloratkaisu, jolla on mahdollista saavuttaa suljettua koteloa pienemmällä toteutuksella yhtä tarkka ja dynaaminen bassotoisto. Hallittu vuoto tasaa sekä impedanssikäytöstä että vastetta. Haasteena on, että rakenne vaatii tarkan optimoinnin toimiakseen. Kuten aina, ilmaista lounasta ei fysiikan maailmassa ole tarjolla.
Alkuasetelma
Koska olin jo aiemmin tutustunut Petrin ajatuksiin, osasin ennakoida mielenkiintoista kuuntelusessiota. Myös aiempi kokemus Fusion-lattiakaiuttimista oli etäisenä kuulomuistissa mutta sitäkin kirkkaampana muistiinpanoissani. Kaikki tämä helpotti alkuasetelman rakentamista.
Kaiuttimet asettuivat esikuuntelun perusteella melko nopeasti tasasivuisen kolmion mukaisesti: 240 senttimetrin etäisyydelle toisistaan ja saman verran kuuntelupaikalta. Etäisyydeksi etuseinään jäi 60 senttimetriä. Tasapainoisin lopputulos syntyi, kun suuntasin kaiuttimet kuuntelupisteeseen siten, ettei Flaren sisäseiniä näkynyt kuunneltaessa. Diskantin keskikohta nousi lattiatasosta 97 senttimetrin korkeudelle.
Tuttu dna
Flare paljasti perimänsä hetimmiten. Ensimmäiseksi huomio kiinnittyi rauhalliseen mutta sopivan erottelevaan ilmaisuun. Tai toisin ilmaistuna nautittavaan tasapainoon, jossa mikään osa-alue ei pyri kyynärpää edellä hakemaan etulyöntiasemaa. Nopeassa kuuntelussa tämä sävykkyys saattaisi kääntyä myös hienoiseksi yläpään vaimeudeksi. Se ei olisi kuitenkaan koko totuus.
Näin kirjoitin aiemmin Fusionista, ja se pätee myös Flareen: ”Diskantin anti on kaksijakoinen. Valmistaja on selvästi tietoisesti virittänyt sen enemmänkin miellyttäväksi kuin läpivalaisevaksi yliäänitykiksi. Sävyiltään se on kuitenkin oikean oloinen. Se on myös tarkka ja puhdas. Ääni ei sorru ylieteeriseksi tai kilahdusten kaikuja erityisen korostuneesti kaivavaksi. Keraamisiin tai timanttielementteihin tottuneille yläpää saattaa vaikuttaa jopa pehmeältä.”
Basson kanssa oli tapahtunut kehitystä ensimmäiseen Flare-prototyyppiin verrattuna. Muistan kuulleeni versiota, jossa ulottuvuutta oli lisätty kokoon nähden melko reippaasti. Ääripäiden välinen balanssi oli vielä tuolloin uhattuna, mikä ilmeni äänessä lievänä rauhattomuutena ja epätasaisuutena. Lisäksi stereokuva jäi puutteelliseksi, ja ääni painottui liikaa kaiuttimiin.
Lopullisessa versiossa Petri oli uhrannut piirun verran ulottuvuutta sekä tehnyt joukon muitakin taikoja mekaniikan ja elektroniikan saralla. Hyvä niin, sillä Liedossa kuultu lopputulos kiitti ja kiilasi Flaren suoraan hintaluokkansa kiinnostavimpaan päähän.
Tosin tähän vaadittiin oikeat oheisromppeet. Esimerkiksi 15-wattinen, omalla pelikentällään vääntäväksi väitetty 6c33c se -putkivahvistin sai väistyä ab- ja d-luokkaisten voimanpesien edestä. Vaikka yläpää toimikin yläkeskialueelta alkaen erinomaisesti, alkoi alakeskialue puuroutua ja bassopää pehmetä voimakkuutta nostettaessa.
Sanotaanko niin, että Lalon kerrassaan upea sellokonsertto toimi jopa ensiosan komeissa nousuissa vielä putkivetoisesti, mutta sitä syvemmille vesille en tohtinut edetä.
Vaikka jokainen estradilla käynyt laite toi oman selvän, pikantin viitteensä, niin Flaren perusääni säilyi tunnistettavasti samana. Tämän perusteella kaiutin on suhteellisen tasapainoinen muttei sentään vailla omaa persoonaa.
Sopivasti sävykäs
Parasta Flaressa olikin sen impressionistinen ote: sävymaailman sopiva korostus, äänenvärin luonnollisuus ja musiikille oikeutta tekevä läpinäkyvyys. Hyllyn levysedimenteistä löytyi albumeita, jotka ovat jääneet liian vähälle soitolle mutta saivat nyt kaivatun tuuletuksen.
Ensimmäisten joukossa hopealautaselle laskeutui Hoffmannin kertomukset. Lievästi ohut ja hetkittäin dynamiikaltaan kapeahko äänite taantuu helposti tylsäksi korvakiusaksi. Ainakin jos kaiuttimen painotus on yläpäätä ja yliavaraa keveyttä suosiva. Tällöin tallenteen salikaiut, ässän suhahdukset, aika ajoin lievästi nasaalit vokaalit ja esiin nousevat viulut muodostuvat lähinnä ärsyttäviksi pisteääniksi. Flare oli tilanteen tasalla sopivan kohteliaalla tulkinnallaan.
Hilpeän teoksen upeat aariat suorastaan pakottivat hymyn huulille. Jäin jopa korvakuulolta verestämään jo kauan sitten kuihtunutta ranskan-korvaani libreton sijaan. Mainio ikkuna keveän oopperan, operettien ja kerronnallisen musiikin kaveriksi, kirjasin paperille. Kehu, jonka edellytyksenä on perusäänien toimivuus ja pieni briljeeraamisen tarve
.
Tasapaino säilyi riittävän pitkälle voimakkuuden kasvaessa ja näytteestä riippumatta. Niinpä aika ajoin tulin huomaamatta ruuvanneeksi voimakkuutta todellista tarvetta suuremmaksi.
Basson alkava kompressio kertoi kuitenkin kastepisteen, kun sitä väen vängällä metsästin. Tällöin lähestyttiin jo huolestuttavasti tasoa, jolla tuskin on tarkoitus kosiskella Flaren potentiaalista ostajakuntaa. Diskantin soinnikkuus oli karannut harmauden puolelle jo hetkeä aiemmin.
Varsinaisiksi rajoitteiksi en äärihavaintoja kutsuisi, sillä Wagnerin Reininkulta soi suvereenisti, ja se tieto riittänee monelle jo referenssiksi. Ainakin pitäisi.
Se, missä pikkuveli joutui antautumaan isoveli Fusionille, oli odotetustikin reaktioherkkyys ja yleinen helppouden subjektiivinen tuntu. Flare ei missään vaiheessa kuulostanut pieneltä, mutta vähemmän hengittävältä ja vapautuneelta kuin isompansa.
Toisaalta oleellisempaa on se, että Flare-parin saa omakseen karkeasti ottaen yhden Fusionin hinnalla. Flaren ulottuvuus oli omassa 20 neliömetrin tilassani aivan riittävä. Siksi ei ole markkinajargonia todeta, että pikkuveli tarjoaa puoleen hintaan suuren osan isoveljen vahvuuksista, mikäli huone pysyy maltillisen kokoisena ja vahvistin on valittu oikein.
Tarinan ytimessä
Ihailin myös Flaren kykyä rakentaa tarinaa ja ylläpitää jännitettä. Musiikin eläessä kaiutin taiteili joustavalla otteella säilyttäen kuitenkin riittävän rehellisyyden. Jotakin aleatoriseen otteeseen vihjaavaa oli selvästi mukana. Romantikko sanoisi, että soinnut eivät sulaneet säveliksi.
Viileän asialliseen ja viimeisen päälle kontrolloituun monitorikaiuttimeen tottunut saattaisi hämmästyä siitä, kuinka paljon musiikissa on korviin osuvan tingeltangelin takana ihan oikeaa kuunneltavaa. Erinomaiseksi esimerkiksi tästä käy vaikkapa Waltonin 1. sinfonian alku, allegro assai. Tuo hopeakiekolle päätynyt, alun perin 1950-luvulla äänitetty teos ei varsinaisesti kosiskele hifistiä. Pikemminkin päinvastoin.
Flare asetti musiikin etusijalle hyvin kokonaisvaltaisesti. Sen kanssa levyn äänitekniset puutteet ja monofonisuuden kapeus eivät tuhonneet sisällöllistä sanomaa. Ajoittain yliterävästi pistävät vaskiosuudet eivät esimerkiksi räkäisseet korville monitorimaisen tehokkaalla yksinuottisuudella. Tehokkuus ja voima ovat kaksi eri asiaa. Flarella sekä sävy että voimasuhde olivat keskenään tasapainossa.
Äänessä ilmeni laadullisia ominaisuuksia, jotka nostivat kaiuttimen viittä vaille instrumentiksi pahaisen toistimen sijaan. Flare otti myös tietoisen pesäeron 2000-luvun trendiin, joka suosii inhorealismia ja metallityöstön monotonisuutta. Olisiko Ilolan kasvatissa ripaus Toscanaa?
Snobi, mutta hyvällä tavalla
Tässä vaiheessa on käynyt selväksi, että Petrin suunnittelema tulokas osui omaan makuhermooni. Sillä on oma persoonansa, joka ei suinkaan ole kaikkea kaikille. Se on kaiutin, joka valitsee kuulijansa.
Enkä nyt viittaa sellaiseen vedenjakajaan, jollaiseksi vaikkapa monet laajakaistakaiuttimet arkkityyppisesti mielletään. Flare ei ole siinä mielessä marginaalituote, että sen vahvuus olisi yhdessä poikkeuksellisessa ominaisuudessa kahden muun kustannuksella.
Oleellinen kysymys on, että olisiko Solaudion piskuisin sinulle sopiva vaihtoehto? Oheinen pikatesti antaa osviittaa: Se ei sovellu hampurilaisia laaturuokana pitäville, netistä vaatteensa hankkiville tai välinpitämättömästi housunsa silittäville. Se myös hymähtäisi hipsterin trendikkäälle ipa-oluelle, jos viitsisi. Ja kaataisi samalla lasiin tilkan Domaine de la Romanee-Contia, jolla huuhtelisi äskeisen ajatuksen nieluunsa.
Leikki leikkinä. Solaudio Flaren eteen antautuva saa osakseen kiinnostavan ja värikylläisen musiikkiesityksen kerta toisensa jälkeen. Se on kaiutin, joka haluaa parhaansa mukaan parantaa omistajansa elämänlaatua olemalla omilla säännöillään ja ehdoillaan erinomainen, sivistynyt ja ehkä hieman jopa kuulijaansa tyylitietoisempi.
Oheislaitteisto testin aikana:
Äänilähteet:
Tentlabs b-Drive -cd-pyöritin
Totaldac D1 integral lisävirtalähteellä
Kaiuttimet:
Sanders 10C
Elac BS U5
Vahvistimet:
Malquiades 6c33c
Sanders Magtech
Sanders Pre
Soulnote SA730
Vitus Audio RI100
Kaapelit:
Graditech
Mogami