Jussi Arvio
Kolumni: Kuka muistaa
Aapo Heikkilän?
Olisi syytä. Itse tunnustan unohtaneeni, kunnes luin Risto Degermanin kirjoituksen Ylen uutissivuilta (22.4.2018). Maailma tarvitsee Aapon kaltaisia ajattelijoita. Henkilöitä, jotka laveeraavat tieteen ja pseudotieteen sävyillä samalle pinnalle.
Suurin oivallus, jonka sain luettuani jutun, oli seuraava; voisiko tiukan ja kontekstisidonnaisen tieteellistämisen ohella löytää itseironisen, kyseenalaistavan ja samaan aikaan älyllisen tavan käsitellä hifismiä? Jos mietit, että onko sellaiselle edes tarvetta, niin…
Hifismi on (lääke)tieteen tulokulmasta poikkeama, joka ei siis edusta normaalia. Kyseessä on sairaalloinen pakkomielle tai pakkomielteiden sarja. Yksi metsästää parempaa ääntä, toinen jotakin, mitä ei ole, kolmas harrastukseen kadotettuja pääomia, neljäs pääomia, joita kadottaa harrastukseen, viides sosiaalista hyväksyntää, kuudes paikkaa tunkion kukkona ja niin edelleen. Valitse näistä tai keksi omasi joukon jatkeeksi.
Huomaatko jo, kuinka kipeästi tarvitsemme pseudotieteen tuomaa mukafaktaa? Kuten ortotopologian dosentti Aapon, on meidän löydettävä omat tonttumme ja mitattava niiden päät. Mistä oikein höpötän?
Loppujen lopuksi näkyvyydestä, suurista massoista, messuista, hifistä, moottoripyöristä ja sisustuslehdistä. Niistä lukemattomista menetetyistä tilaisuuksista näkyä ja kuulua positiivisella tavalla.
Saanen avata asiaa vähän enemmän; kun Aapo luennoi, salit täyttyivät. Ihmiset saivat mitä hakivatkin. Saattaa jopa olla, että enemmänkin. Kuten Oulun yliopiston entinen rehtori Lauri Lajunen Ylen jutussa totesi; ”Aapon kautta ihmiset saivat mahdollisuuden nauraa itselleen”. Kukaan ei pitänyt Aapoa tonttuna.
Väitänkin, että hifismi ja ennen kaikkea sen sisäiset ristiriitaisuudet kuuluvat näihin samoihin para-avaruuden ilmiöihin kuin ortotopologiakin. Sen sijaan, että revimme toisiamme tieteellisten alaviitteiden ja fysiikan lakien voimalla yhä kapeammalle universumin laitamalle, voisimme viihteellistää ja tarinallistaa kaiken sen, minkä katsomme kuuluvan hifismiin.
Voisimme siis nauraa ääneen niin voimallisesti, että äänemme kuuluisi. Se ei ole sama asia kuin että muut nauravat tai myötähäpeävät elämäntapaamme. Tässä kohdin usein sekoitetaan ironia sarkasmiin ja huumori häpeään.
Kysymys kuuluukin, että kuka olisi meidän Aapomme tässä ja nyt? Kuka sotkisi kaikki ne menetetyt näkyvyyden paikat, ennakkoasenteet, sisäiset väännöt ja hapatukset ja maalaisi niistä paremman ja tiedettä sekä meitä itseämme kauniimman näkymän? Sellaisen, jolla täytetään messut, luodaan positiivista imagoa, tehdään äänentoistosta jälleen hip ja niin päin pois. Olisi tonttuilua hukata seuraava tilaisuus.
Uutinen/Elävä arkisto:
yle.fi/uutiset/3-10161249
Jussi Arvio