Jussi Arvio
KOLUMNI
Kolumni: Standardeista
Vaikka kesää ei Suomeen tullut, koitti kaamokselta ansaittu lomakausi. Sitkeänä patrioottina pakkasin perheen kumijaloille ja suuntasimme kohti pohjoisen aakeeta laakeeta.
Kerrytimme parissa viikossa 3 000 kilometriä kotimaan maita ja mantuja ihaillen. Tuona aikana kunnon keskivertoa noudattaen koestimme yhden jos toisenkin kuppilan. Tuhansien järvien maa on itse asiassa lukemattomien luokattomien lounaspaikkojen hukattu nälkäpeli. Siinä sitä riittää Sukulalla sukkuloimista pitkälle eläkeikään. Jos vatsa kestää.
Appiukko antoi aikanaan hyvän vinkin. Jos pihassa on useampikin rekka, ei antimista pitäisi ainakaan nälkä jäädä. Laatuaspektit sikseen, neuvossa oli vinha perä. Sillä nälkä on nälkä, vaikka voissa paistaisi. Jonkin aikaa uskoin tuon itsekin.
Ajat muuttuvat. Poissa ovat ne runsaspöytäiset rekkarastit, joissa tuore kotiruoka ja raavaan seuran puheensorina kestittävät paikalle pysähtynyttä. Tilalle on noussut ketjuvetoisia keitaita, joissa hyvällä tuurilla saa tankattua nälkäisen katraan ohella menopelinsäkin. Näitä aakkosten kaikissa muodoissa ilmeneviä matkarasteja nuohotessani jäin miettimään.
Ajoittain kaipaan menneitä aikoja, mustia hevosia ja odottamattomia elämyksiä. Siis tässä kontekstissa niitä kippoloita ja kuppiloita, joiden lounas poikkeaa edukseen näiden lasipalatsien ja ostoshelvettien geneerisistä listoista. Samaan aikaan peukutan piilossa standardoinnin* mukanaan tuoman turvan puolesta. Moni pieni, yksityinen toimija ei ketjujen puristuksissa voi kilpailla pelkällä laadulla. Niin se menee.
Kaikissa asioissa voidaan mennä liian pitkälle. Kaikki muistavat EU:n ja kurkkugaten. Onneksi meitä ihmisiä ei sentään vielä rakenneta muoteista.
Miten tämä sitten liittyy äänentoistoalan julkaisun viitekehykseen? Muuten kuin että kaikki me syömme. Tässä kohdassa aasikin hirnuisi, sillä olen selvästi kirjoittanut itseni nurkkaan. Vai olenko sittenkään..?
Hifiala on täynnä standardeja. Samoin ammattipuoli: studiotekniikka, akustiikka, elektroniikka. Näitä vilisee kuin kissoja siellä kuuluisassa Vilkkilässä. Terveisiä vaan sinne entiselle Lammille. En ole standardeja vastaan. Enkä toisaalta puolestakaan. Tämä ambivalentti ja poliittisesti korrekti kommentti vaatinee avaamista tai ainakin hienoista ajatusten ohjaamista pois standardiurista.
Individualisti minussa näet miettii, että kuinka pitkälle nuo standardit ovat vastuussa siitä, mitä kuulen kotonani. Ja miten. Ja ennen kaikkea, ovatko ne riittäviä määrittelemään keinotekoisen totuuden toteutumisen kotonani? Vai olenko minä, standardoimaton korvapari se lopullinen jarru?
Vai olisiko sittenkin olemassa jokin rekkarasti, joka luo ennakkoluulottomasti omat ja paremmat puitteensa? Sortumatta kilpailuasetelman rajoittamaan ahdinkoon. Joku sellainen, joka ei ripusta vastuuta kirjainyhdistelmiin (ABC, IEC, ISO, DIN, ITU, AES, EBU…).
Lupaan, että seuraavan lomakauden puitteissa annan intuition, en nälän, johtaa.