Sharp Ob­ject­sis­sa toi­mit­ta­ja ko­men­ne­taan ra­por­toi­maan mur­has­ta syn­nyin­kau­pun­gis­saan. Vas­ta­ha­koi­ses­ti nai­nen jou­tuu koh­taa­maan sa­mal­la men­nei­syy­den, jota hän on pa­en­nut koko ai­kui­si­kän­sä. Amy Adam­sin täh­dit­tä­mäs­sä pii­naa­vas­sa sout­hern noir -mi­ni­sar­jas­sa ih­mi­nen on ih­mi­sel­le susi ja pa­him­mat raa­te­li­jat sa­maa per­het­tä.

Sjö­lyc­ka­nin hu­vi­las­sa vä­lit ovat päin­vas­tais­ta luok­kaa. Klin­gin suku pu­huu, pus­saa ja pi­tää yh­tä, vaik­ka ai­na ei ruot­sa­lais­ten­kaan kuis­til­le au­rin­ko he­lo­ta. Tem­pe­ra­men­ti­kas­ta ja läm­min­hen­kis­tä ke­säi­dyl­liä kat­soo­kin ilok­seen, var­sin­kin tä­hän tal­vi­seen vuo­de­nai­kaan.

Kesä kim­mel­tää Mau­nu Kurk­vaa­ran­kin elo­ku­vis­sa. Se on kui­ten­kin vain hä­mää­vää pin­taa. Oh­jaa­ja–kä­si­kir­joit­ta­ja tar­kas­te­li suo­ma­lais­ta elä­män­me­noa eu­roop­pa­lai­sel­la ot­teel­la tri­lo­gi­as­sa Ra­kas..., Yk­si­tyi­sa­lue ja Me­ren juh­lat (1961–1963). Ku­ten vaik­ka­pa sa­man ai­ka­kau­den Fran­çois Truf­faut’n rans­ka­lai­sen uu­den aal­lon töis­sä, roo­li­hah­mo­jen ul­koi­set saa­vu­tuk­set yh­teis­kun­nal­li­ses­ta ase­mas­ta hu­vi­loi­hin ja mui­hin sta­tus­sym­bo­lei­hin ei­vät mer­kit­se mi­tään, kun sie­lu hu­mi­see tyh­jyyt­tään kä­sit­tä­mät­tö­män ko­va­tah­ti­sen muu­tok­sen syn­nyt­tä­män vie­raan­tu­mi­sen ku­ri­muk­ses­sa.

Vink­sah­ta­neen mut­ta ta­val­laan nä­köi­sen ku­van maa­il­mas­ta maa­laa myös Pe­ter Strick­land. Ber­be­ri­an Sound Stu­di­os­sa teh­dään ään­tä ja fo­ley-te­hos­tei­ta ita­li­a­lai­seen elo­ku­vaan, jon­ka luon­tees­ta työ­hön rek­ry­toi­tu brit­ti­läi­nen au­di­oeks­pert­ti ei saa otet­ta. Sen myö­tä tat­si to­del­li­suu­teen al­kaa lip­sua, psy­ke­dee­li­sin seu­rauk­sin. Ohes­sa saa ih­me­tel­lä vin­ta­ge-lait­teis­toa, ku­ten Nag­ra IV-D -ke­la­nau­hu­ria ja AKG C61 -mik­ro­fo­nia.

The De­ath of Sta­lin kro­ni­koi ta­pah­tu­mat vuo­den 1953 Neu­vos­to­lii­tos­sa. Dik­taat­to­rin kuo­le­ma saa si­sä­pii­rin tais­te­le­maan val­las­ta kei­no­ja kaih­ta­mat­ta his­to­ri­al­li­siin do­ku­ment­tei­hin tu­keu­tu­vas­sa sy­si­mus­tas­sa ko­me­di­as­sa. Steve Bus­ce­min ja Mic­ha­el Pa­li­nin ve­roi­set mes­ta­rit tuo­vat ta­pah­tu­mat ihol­le hyy­tä­väs­ti.

Fak­ta­taus­tai­nen Wo­man Walks Ahe­ad ra­vis­te­lee se­kin kont­ras­teil­laan. La­ko­ta-joh­ta­ja Is­tu­van Hä­rän vii­mei­siä vai­hei­ta nais­tai­tei­li­jan sil­min ku­vaa­va teos näyt­tää raas­ta­vas­ti Yh­dys­val­tain hal­li­tuk­sen jul­muu­den sen tu­ho­tes­sa man­te­reen al­ku­pe­räi­sa­suk­kaat omien ta­voit­tei­den­sa täyt­tä­mi­sek­si. Kan­san­mur­has­ta vain ei tuo­mit­tu ke­tään.

Pa­pil­lo­nin, pik­ku­ri­kol­li­sen, dol­ce vita vaih­tuu pii­naan Pi­run­saa­rel­la niin ikään to­si­ta­pah­tu­miin pe­rus­tu­en. Vah­vas­sa uu­si­os­sa Rans­kan oi­keus­lai­tos ja epäin­hi­mil­li­nen ran­gais­tus­jär­jes­tel­mä aset­ta­vat va­pau­den, vel­jey­den ja tasa-ar­von tyys­si­jan puis­tat­ta­vaan va­loon.

Elä­män vuo­ris­to­ra­taa il­men­tää niin ikään Whit­ney. R&b-sou­lin täh­ti hur­ma­si mas­sat ää­nel­lään ja sä­tei­lyl­lään mut­ta kär­si lap­suu­des­sa ko­ke­mas­taan sek­su­aa­li­ses­ta hy­väk­si­käy­tös­tä. Se ai­heut­ti hei­kon it­se­tun­non aja­en nai­sen toi­nen tois­taan tu­ho­a­vam­piin riip­pu­vuuk­siin. Ma­ria Cal­las taas lois­taa omas­sa hen­ki­lö­ku­vas­saan ka­ris­maat­ti­se­na oop­pe­ra­dii­va­na. Kom­men­teis­ta voi kui­ten­kin ais­tia, et­tä it­se­tun­toa kal­voi jää­mi­nen per­heet­tö­mäk­si, mis­tä vies­tii se­kin, et­tä van­hem­mi­ten lau­la­ja era­koi­tui täy­sin.

Myy­tit toi­mi­vat usein ta­ri­na­ke­hyk­se­nä ani­mes­sa. Isao Ta­ka­ha­tan Prin­ses­sa Ka­gu­yan taru (2013) ja Pom­po­ko (1994) ovat alan klas­sik­ko­ja, jois­sa ih­mi­sen ko­ke­mus­ho­ri­sont­ti ase­te­taan uu­siin, jos­kin vain muo­dol­li­ses­ti sym­bo­li­siin puit­tei­siin. Ja tot­ta, siel­tä satu- ja eläin­hah­mo­jen ta­kaa to­si­aan kur­kis­taa loh­dul­li­sen tu­tu­no­loi­nen mie­len­mai­se­ma ar­ki­si­ne ase­tel­mi­neen. Sama pä­tee Yos­hi­fu­mi Kon­don te­ok­seen Sy­dä­men kuis­kaus (1995). Sii­nä ku­ten muis­sa Stu­dio Ghib­lin ani­maa­ti­ois­sa emo­ti­o­naa­li­nen vire kos­ket­taa ai­tou­del­laan.

Ta­gis­sa taas hip­pas­tel­laan ka­ve­rien kes­ken ai­kui­se­na­kin, mut­ta ar­mo­ton kil­pai­lu­hen­ki vie haus­kuu­den lap­suu­des­sa poi­ka­po­ruk­kaa yh­dis­tä­nees­tä lei­kis­tä. Jou­kos­sa on kui­ten­kin yk­si, jota ei ole saa­tu kos­kaan hi­pak­si. San­ka­rin suun­ni­tel­les­sa avi­oi­tu­mis­ta van­ha jen­gi päät­tää yh­dis­tää voi­mat vie­lä ker­ran ja yl­lät­tää yl­kän ker­ta­kaik­ki­ses­ti.

Big Le­bows­ki edus­taa slaps­tic­kia hie­no­va­rai­sem­paa ko­miik­kaa. Co­e­nin vel­jes­ten lor­vi­ja kip­paa val­ko­ve­nä­läi­siä ja kei­laa, ei­kä muul­la ole niin vä­liä – kun­nes hä­net se­koi­te­taan toi­seen sa­man­ni­mi­seen, up­po­rik­kaa­seen hen­ki­löön. Ka­sau­tu­vis­ta vää­rin­kä­si­tyk­sis­tä keh­key­tyy sen myö­tä vyyh­ti, jo­hon kom­pas­tuu moni si­vul­li­nen­kin.

Pa­nos Cos­ma­tos mik­saa Man­dys­sa sa­tu­ja kau­huun ja hau­ras­ta kau­neut­ta go­reen. Ni­co­las Cage rie­huu kos­ton en­ke­li­nä lä­hes yh­tä an­tau­muk­sel­la kuin her­sy­väs­sä kau­hu­ko­me­di­as­sa Mom and Dad (2017), nyt koh­tee­na met­säi­dyl­liin ve­täy­ty­neen pa­ris­kun­nan on­nen tu­hon­nut pa­ho­lais­mai­nen kult­ti. Jóhann Jóhan­ns­so­nin (1969–2018) mu­siik­ki si­ne­töi pai­na­jais­mai­sen kol­laa­sin. Score jäi is­lan­ti­lai­sen sä­vel­tä­jän vii­mei­sek­si työk­si.

Vau­rau­den kes­kel­lä ah­neus kas­vaa. Skysc­ra­pe­ris­sa en­nä­tys­kor­kea pil­ven­piir­tä­jä hou­kut­te­lee rois­tot apa­jil­le. Dwa­y­ne John­so­nin esit­tä­mä tur­va­mies käy poik­ki­te­loin ja suo­je­le­maan py­tin­gin ohel­la per­het­tään. Vie­lä isom­mat pa­nok­set ovat pe­lis­sä Mis­si­on Im­pos­sib­le – Fal­lou­tis­sa: maa­il­ma on pe­las­tet­ta­va ydi­na­sein va­rus­tau­tu­neil­ta ter­ro­ris­teil­ta. Toi­min­ta on buus­tat­tua ja jäl­ki la­jis­saan ko­me­aa. The Me­gis­sä ko­sis­kel­laan sa­maa ry­mis­te­ly-ylei­söä. Nyt vi­pi­nää ai­heut­taa esi­his­to­ri­al­li­nen jät­ti­hai, jol­le vi­rit­tää kouk­ku­ja Ja­son Stat­ham.

Tra­ded tör­mäyt­tää wes­tern-ro­man­tii­kan re­a­lis­miin. B-hal­pik­sen juo­ni vain on­tuu, ja van­ha mes­ta­ri Kris Kris­tof­fer­son ta­kel­te­lee har­vois­sa koh­tauk­sis­saan. Edes me­non bru­taa­lius ei pe­las­ta flop­pia. Ava­ruus-wes­tern Solo – A Star Wars Story on ta­ri­na­na sa­maa ta­soa, vaik­ka öky­bud­jet­til­la luu­li­si saa­van val­lan muu­ta. Di­gi­ma­gia ei pei­tä mah­tai­le­vaa pin­nal­li­suut­ta, jol­la ih­mi­sen öyk­kä­röin­ti ja val­lan­ja­no laa­jen­ne­taan kos­ke­maan koko uni­ver­su­min oli­o­kir­joa.

The Dar­kest Mind­sin vas­ta­koh­tai­suus kum­pu­aa ou­dos­ta il­mi­ös­tä, joka erot­taa lap­set van­hem­mis­taan. Näl­kä­pe­li- ja La­by­rint­ti-lef­fa­sar­jo­jen kal­tai­sen ase­tel­man kaut­ta tar­kas­tel­laan en­nak­ko­luu­lo­ja ja val­lan­hi­moa, mut­ta teos huk­kaa ide­an­sa ame­rik­ka­lais-sci­fil­le omi­nai­seen mi­li­ta­ris­ti­seen uhoon. Yh­tä pi­hal­la haa­huil­laan Jou­lu­maas­sa. Eron­neet ja muut yk­si­näi­set pää­ty­vät juh­lan viet­toon luo­mu­ti­lal­le, jos­sa ta­lon­vä­el­lä­kin puk­kaa krii­siä. Tun­nel­ma me­nee pak­ka­sel­le, myös kat­so­jal­la.