Kym­me­nen vuo­den ole­mas­sa­o­lon jäl­keen The Chant jul­kai­see vih­doin en­sim­mäi­sen le­vyn­sä. Bän­di soit­taa me­lan­ko­lis­ta mu­siik­kia, joka aset­tuu mu­ka­vas­ti ke­vyt­me­tal­lin ja ras­kaan ro­kin vä­li­maas­toon. Tyy­li­ta­jul­la ra­ken­net­tu tun­nel­mal­li­nen levy ei su­ru­mie­li­syy­des­tään huo­li­mat­ta ole synk­kä. 

Bii­sit pyö­ri­vät pää­sään­töi­ses­ti kes­ki­tem­pon mo­lem­min puo­lin. Kap­pa­leet ero­a­vat toi­sis­taan mu­ka­vas­ti, mut­ta hiu­kan ra­jum­pia ir­ti­ot­to­ja kuu­li­si mie­lel­lään, nyt tur­val­li­set va­lin­nat vie­vät le­vyl­tä hiu­kan sär­mää. Lau­lu­me­lo­di­at ovat pai­koin hy­vin­kin po­pah­ta­via mut­ta kui­ten­kin maan­lä­hei­siä. Kek­se­li­äi­den rif­fien se­kaan upo­te­tut lä­hi­mi­ki­te­tyt akus­ti­set ki­ta­ra­näp­päi­lyt on saa­tu hie­nos­ti van­git­tua tu­ke­maan dy­naa­mis­ta soun­dia.

Levy on hiu­kan kak­si­ja­koi­nen ta­paus. Jos­kus herk­kyys me­nee yli tai tun­ne­ti­lois­ta ei saa mi­tään ir­ti. Sil­ti or­kes­te­ri viet­te­lee puo­lel­leen ei­kä al­bu­mi jää hyl­lyyn pö­lyt­ty­mään.

Pasi Pe­so­nen

Li­sä­tie­toa: thec­hant.net