Jazz- ja maa­il­man­mu­siik­kia vuo­sia työs­tä­nyt Jo­a­kim Berg­häll nou­see The Arc­tic -al­bu­min myö­tä vuo­den 2018 kiin­nos­ta­vim­pien ta­paus­ten sar­jaan. Hän on ni­mit­täin sä­vel­tä­nyt kun­ni­an­hi­moi­sen ne­li­o­sai­sen sar­jan poh­joi­sia kuu­lo­ku­via ja toi­mii nii­tä tuot­ta­van trion pu­hal­lin­soit­ta­ja­na. Sitä pait­si hä­nel­lä on ol­lut kor­vaa kiin­nit­tää kans­sa­muu­si­koik­seen kos­ke­tin­soit­ta­ja Kari Iko­sen ja ki­ta­ris­ti Kal­le Ka­li­man kal­tai­sia, nä­ke­myk­sek­käi­tä mie­hiä vi­si­oi­taan ja­ka­maan.

Jazz- ja maa­il­man­mu­siik­kia vuo­sia työs­tä­nyt Jo­a­kim Berg­häll nou­see The Arc­tic -al­bu­min myö­tä vuo­den 2018 kiin­nos­ta­vim­pien ta­paus­ten sar­jaan. Hän on ni­mit­täin sä­vel­tä­nyt kun­ni­an­hi­moi­sen ne­li­o­sai­sen sar­jan poh­joi­sia kuu­lo­ku­via ja toi­mii nii­tä tuot­ta­van trion pu­hal­lin­soit­ta­ja­na. Sitä pait­si hä­nel­lä on ol­lut kor­vaa kiin­nit­tää kans­sa­muu­si­koik­seen kos­ke­tin­soit­ta­ja Kari Iko­sen ja ki­ta­ris­ti Kal­le Ka­li­man kal­tai­sia, nä­ke­myk­sek­käi­tä mie­hiä vi­si­oi­taan ja­ka­maan.

Vuon­na 1977 en­si­le­vyn­sä jul­kais­sut trum­pe­tis­ti Jon Has­sell on jää­nyt suu­rem­man ylei­sön suo­si­o­ta vail­le, vaik­ka hä­nen le­vy­tyk­sen­sä mai­neik­kai­ta ovat­kin. Jot­kut jopa klas­si­kon sta­tuk­sen saa­vut­ta­nei­ta. No, mi­ni­ma­lis­mis­ta, am­bien­tis­ta, maa­il­man­mu­sii­kis­ta, jaz­zis­ta ja elekt­ro­nii­kas­ta am­men­ta­va fuu­sio ei vält­tä­mät­tä ole ol­lut vii­me vuo­si­kym­men­ten tren­dik­käin­tä ta­va­raa. Ai­na­kaan niin tin­ki­mät­tö­mä­nä kuin Has­sell on sitä tar­jon­nut.

Vuon­na 1977 en­si­le­vyn­sä jul­kais­sut trum­pe­tis­ti Jon Has­sell on jää­nyt suu­rem­man ylei­sön suo­si­o­ta vail­le, vaik­ka hä­nen le­vy­tyk­sen­sä mai­neik­kai­ta ovat­kin. Jot­kut jopa klas­si­kon sta­tuk­sen saa­vut­ta­nei­ta. No, mi­ni­ma­lis­mis­ta, am­bien­tis­ta, maa­il­man­mu­sii­kis­ta, jaz­zis­ta ja elekt­ro­nii­kas­ta am­men­ta­va fuu­sio ei vält­tä­mät­tä ole ol­lut vii­me vuo­si­kym­men­ten tren­dik­käin­tä ta­va­raa. Ai­na­kaan niin tin­ki­mät­tö­mä­nä kuin Has­sell on sitä tar­jon­nut.

Kun ar­kis­tois­ta löy­tyy al­bu­mil­li­nen jaz­zin kes­kei­sen vai­kut­ta­jan jul­kai­se­ma­ton­ta ma­te­ri­aa­lia, niin mel­koi­nen ta­paus­han se on. Jos Lost Al­bum ei nyt ta­jun­nan­rä­jäyt­tä­vä kult­tuu­ris­hok­ki ole­kaan, niin mie­len­kiin­toi­nen mu­siik­ki­do­ku­ment­ti kui­ten­kin. Sak­so­fo­nis­ti John Colt­ra­nen kvar­te­tin stu­di­o­ses­si­on soit­teet ovat pe­räi­sin maa­lis­kuul­ta 1963, mikä li­sää vie­lä löy­dön kiin­nos­ta­vuut­ta, sil­lä juu­ri tuol­loin Colt­ra­ne oli siir­ty­mäs­sä uu­teen vai­hee­seen ural­laan. Täs­tä osu­va ala­ot­sik­ko löy­dök­sel­le: mo­lem­piin suun­tiin yh­tai­kai­ses­ti.

Kun ar­kis­tois­ta löy­tyy al­bu­mil­li­nen jaz­zin kes­kei­sen vai­kut­ta­jan jul­kai­se­ma­ton­ta ma­te­ri­aa­lia, niin mel­koi­nen ta­paus­han se on. Jos Lost Al­bum ei nyt ta­jun­nan­rä­jäyt­tä­vä kult­tuu­ris­hok­ki ole­kaan, niin mie­len­kiin­toi­nen mu­siik­ki­do­ku­ment­ti kui­ten­kin. Sak­so­fo­nis­ti John Colt­ra­nen kvar­te­tin stu­di­o­ses­si­on soit­teet ovat pe­räi­sin maa­lis­kuul­ta 1963, mikä li­sää vie­lä löy­dön kiin­nos­ta­vuut­ta, sil­lä juu­ri tuol­loin Colt­ra­ne oli siir­ty­mäs­sä uu­teen vai­hee­seen ural­laan. Täs­tä osu­va ala­ot­sik­ko löy­dök­sel­le: mo­lem­piin suun­tiin yh­tai­kai­ses­ti.

Mo­net ba­ro­kin sä­vel­tä­jis­tä oli­vat myös me­lo­di­an mes­ta­rei­ta. Heis­tä kak­si on kui­ten­kin ylit­se mui­den – Hän­del ja Vi­val­di. He kir­joit­ti­vat tart­tu­via ja tai­tu­ril­li­sia aa­ri­oi­ta niin oop­pe­roi­hin kuin ora­to­ri­oi­hin, mut­ta lau­lu­so­lis­tit saa­vat sä­teil­lä kuun­te­li­jaa viih­dyt­tä­en myös pie­ni­muo­toi­sem­mis­sa hen­gel­li­sis­sä kan­taa­teis­sa tai mo­te­teis­sa. Nuo­ren pol­ven brit­ti­sop­raa­no Grace Da­vid­son on esi­kois­le­vyl­lään so­lis­ti­na Hän­de­lin kol­mes­sa te­ok­ses­sa sekä yh­des­sä Vi­val­din mo­te­tis­sa. Or­kes­te­ri­na on mai­nei­kas eng­lan­ti­lai­nen Aca­de­my of An­cient Mu­sic.

Mo­net ba­ro­kin sä­vel­tä­jis­tä oli­vat myös me­lo­di­an mes­ta­rei­ta. Heis­tä kak­si on kui­ten­kin ylit­se mui­den – Hän­del ja Vi­val­di. He kir­joit­ti­vat tart­tu­via ja tai­tu­ril­li­sia aa­ri­oi­ta niin oop­pe­roi­hin kuin ora­to­ri­oi­hin, mut­ta lau­lu­so­lis­tit saa­vat sä­teil­lä kuun­te­li­jaa viih­dyt­tä­en myös pie­ni­muo­toi­sem­mis­sa hen­gel­li­sis­sä kan­taa­teis­sa tai mo­te­teis­sa. Nuo­ren pol­ven brit­ti­sop­raa­no Grace Da­vid­son on esi­kois­le­vyl­lään so­lis­ti­na Hän­de­lin kol­mes­sa te­ok­ses­sa sekä yh­des­sä Vi­val­din mo­te­tis­sa. Or­kes­te­ri­na on mai­nei­kas eng­lan­ti­lai­nen Aca­de­my of An­cient Mu­sic.